tiistai 22. maaliskuuta 2016

Konservaattorin lapset

Museokokoelman esineet ovat vähän kuin konservaattorin omia lapsia: niistä pitää huolehtia ja niille haluaa antaa parhaat mahdolliset olot.  Toivoisi, että ne saisivat hyvän kodin loppuelämäkseen (joka jatkuu ikuisesti). Kun lapset lähetetään maailmalle eli esine menee näyttelyyn, haluaa konservaattoriemo varmistaa, että lapsonen voi hyvin oman kotipesän ulkopuolellakin.

Perusnäyttelyssä esineet joutuvat koville sen vuoksi, että näyttely kestää pitkän aikaa, jopa vuosikymmeniä. Kiertelin nykyisessä perusnäyttelyssäni ja mietiskelin, millä tavalla esineet jakselevat yli kymmenen vuoden esilläolon jälkeen. Uuden perusnäyttelyn myötä suurin osa esineistä vaihdetaan ja ne pääsevät lepäämään varastoon. Joitakin esineitä tai näyttelyteemoja halutaan kuitenkin säilyttää tulevassakin näyttelyssä, osa on yleisön suosikkeja ja jotkut ovat niin tärkeitä aiheita, että ne halutaan pitää mukana edelleen.



Tämä söpöläinen köllöttelee näyttelytason päällä. On mukavaa, että sitä ei ole suljettu häkkiin tai vitriiniin, mutta sen pehmeää karvaa voi olla aivan pakko ihan pikkuisen silittää. Ehkä olisi parasta, että kuutti pääsisi välillä turvaan varastoon.


Sigridin huone herättää ihastusta kaiken ikäisissä museokävijöissä. Nukenvaunujen silkkiverhot ovat niin arkaa materiaalia, että nekin pitää ehkä viedä välillä pimeään. Onneksi Sigridillä on paljon muitakin leluja!
  
Esineen ikä ei välttämättä tee sitä hauraammaksi. Nämä Satakunnan varhaisimmasta historiasta kertovat kiviesineet kestävät aikaa ja voivat hyvin jatkaa esiintymistään vielä vaikka kuinka kauan.


Usein vanhimmat esineet ovat ainutlaatuisia aarteita, joille ei ole kokoelmissa tuplakappaleita, jotta pitkään kestävän näyttelyn aikana voisi vaihtaa esineitä puuttumatta vitriinin tai osion sisältöön. Senkin vuoksi on aika ajoin hyvä uusia koko juttu.


 Onhan meillä esinevarastot pullollaan hienoja tavaroita, joista valita.


Jospa vaikka tämä lipas 1700-luvulta pääsisi tällä kertaa esille. Tämä ihanuus on yksi suosikeistani, ja siihen liittyy myös mielenkiintoinen tarina.


Tämä möhkäle sen sijaan saa jäädä paikoilleen! Onneksi se kestää aikaa ja katseita eikä hajoa ihan helposti.

Ihan kivaa silti, että jotain voi esittää myös pienoismallien avulla. Kokonainen laiva ei millään mahtuisi meidän museoomme.

Pohtimista ja tuumailua riittää siis vielä kovasti!

Kaisa Lindewall, konservaattori



maanantai 21. maaliskuuta 2016

Ihmisiä kiinnostaa elämä? - Uuden näyttelyn ideointia

Perusnäyttelyn uudistusprojektimme on vielä ideointivaiheessa. Pohdittavaa onkin riittänyt: Mikä nykyisessä näyttelyssä on erityisen hyvää ja mikä huonoa? Millaisia uusia aiheita pitäisi käsitellä? Mitä varastoissamme lepääviä aarteita halutaan esille? Miten hyödynnetään nykyään kaikkialla vaikuttavaa digitaalisuutta?


Edellisviikolla museon henkilökunnasta koottu näyttelytyöryhmä irtautui arkiympyröistä Reposaaren Repolinnaan pitämään ideointipäivää. Päivän tavoitteena oli koota yhteen ryhmäläisten ideat, joita onkin alkuvaiheessa lennellyt ilmassa vauhdikkaasti. Tärkeimpien ideoiden pohjalta pääsemme kokoamaan näyttelyn käsikirjoituksen rungon, sen punaisen langan.

Näyttelytyöryhmä koolla Repolinnassa.
Nyt tiedämme jo aika hyvin, millaiseen suuntaan haluamme näyttelyä kehittää. Emme paljasta yksityiskohtia vielä hetkeen, mutta erään keskeisen näkökulman voisi tiivistää ideointipäivän lennokkaista muistiinpanoista poimimaani lauseeseen: ”Ihmisiä kiinnostaa elämä”.



Haluamme näyttelyn kertovan kiinnostavalla tavalla entisaikojen elämästä: siitä miten arkea on eletty, esineitä käytetty ja millaisia tarinoita maakuntamme historian hämäristä on säilynyt kerrottavaksi. Tässäpä haastetta tuleviksi kuukausiksi!

Johanna / kokoelma-amanuenssi, näyttelytyöryhmän pj.