Yeah, it's hard to be a tonttu - kurkistus tonttuoppaiden työhön

Tämän vuoden tonttunäyttely avautui yleisölle 19.11.2021. Se sijoittuu ensimmäistä kertaa museon perusnäyttelyyn. Näyttelyn suunnittelu ja rakentaminen on ollut erilaista kuin aiempina vuosina, sillä nyt tontut piti sovittaa perusnäyttelyn lomaan, eikä niille ollut omaa erillistä tilaa kuten ennen. Emme kuitenkaan tiedä näyttelyn valmistelusta tai rakentamisesta hölkäsen pöläystä, sillä vain neljä päivää ennen Tonttunäyttelyn avautumista museon vahvuuteen hyppäsimme me, kolme innokasta tonttuopasta. Jotain joulusta tiesimme, ja ehkä hieman museotyöstäkin. Mutta kuinka vähän tiesimmekään! Tonttujen maailmasta emme juuri mitään. Jouluiset huivit kaulaamme kiedottuina, tiukujen helinän siivittämänä, marssimme jonossa pitkin museon käytäviä. 

Muutaman päivän valmistautumisen ja tonttuihin tutustumisen jälkeen olimmekin jo tulikokeen alla. Ensimmäiset ryhmät opastuksillemme saapuivat, ja olihan se jännittävää! Muistanko tonttujen nimiä? Saati ikää? Entä jos joku kysyy jotain? Entä jos jäädyn? Entä jos selviää, etten tiedä tontuista tuon taivaallista, ja osoittavat sormet syyttävät huijariksi? Nopeasti kuitenkin tontuista tutuiksi kävivät niin Nestori, Turo kuin Timokin, Hannusta nyt puhumattakaan! Ensimmäisinä päivinä ryhmiä ei ollut kovinkaan montaa, mutta joulua kohti varauskalenteri alkoi täyttyä. Jokainen meistä opasti kahdesta neljään ryhmää päivässä, eli voidaan puhua liukuhihnatyöstä. Ryhmät ovat erilaisia, sillä tonttuopastuksilla käy väkeä taaperoista vanhuksiin. Enää ei kuitenkaan jännitä, ainakaan yhtään niin paljon kuin alussa. Kun lapset esittävät tiukkoja kysymyksiä esimerkiksi siitä, miksi vauvatontulla on parta tai “onko nää oikeita”, vastauksemme tulevat jo lennosta. Olemme muovautuneet tonttuselityksen mestareiksi, ja esiinnymme vakuuttavasti tonttulogian asiantuntijoina. 

Ensimmäiset kolme viikkoa olivat kiireisiä. Opastuksiin piti valmentautua, ja sen lisäksi tehtäväksemme annettiin Tonttunäyttelyyn liittyvän somesisällön tuottaminen sekä Tonttuviikonlopun valmistelu. Keksimme idean Tonttusanomista, jonka vastaavaksi toimittajaksi valikoitui tietysti reportteritonttu Kaarle. Vakituisen palstan sai myös Historiatonttu Sofia. Tonttuviikonloppua varten valmistelimme Tonttusanomien näytenumeroa, jonka juttuja ilmestyi myös museon some-kanavilla. Tonttuviikonloppua edeltävä viikko oli työntäyteinen. Kaiken lisäksi vahvuudestamme oli parin päivän ajan poissa yksi tärkeä lenkki, kun Mitri joutui sairaslomalle. Työpäiviimme kuului mm. äänestyslipukkeiden ja nimitarrojen leikkaamista, äänestyslaatikon paketointia, 33:n tontun nimilaputtamista, karanneiden tonttujen piilottamista ja ohjelman suunnittelua. Kaiken tämän keskellä tietenkin opastimme, yhä enenevissä määrin. Kaikki valmistelu oli kuitenkin vaivan ja ylityötuntien arvoista, sillä viikonloppu sujui hienosti. Lapset näyttivät viihtyvän omatoimikierrosten parissa, ja vapaa Taavi-lavakin oli täynnä esityksiä. Apukäsinämme askartelupisteellä oli molempina päivinä Satakunnan museon ystäviä, ja heille kuuluu kiitos myös kahvilan pidosta.  

Tonttuviikonlopun jälkeen laskimme tietysti tonttuäänestyksen äänet ja julkistimme voittajan, mutta purkutöiden jälkeen saimme keskittyä täysillä opastuksiin ja sometyöhön. Johanna teki taustatyötä Historiatonttu Sofian Perjantain perinnepläjäyksiin, joita julkaistiin Facebookissa ja Instagramissa perjantaisin. Perinnepläjäysten idea oli esitellä jouluun liittyvää perinnetietoutta tontun näkökulmasta. Yhdessä muotoilimme tekstin niin, että se mahtui Instagramin merkkimäärään. Asiaa oli paljon, joten monta mielenkiintoista faktaa esimerkiksi tonttujen historiasta oli jätettävä pois. Halusimme myös nostaa Tonttulan naisia esiin, joten siitäkin kirjoitimme kaksiosaisen juttusarjan Tonttusanomien nimissä. Lisäksi teimme lisää tonttusanomien uutisia osittain tositapahtumiin perustuen, nimittäin toisinaan Tonttunäyttelyssä tapahtui kummia. Eräänkin viikonlopun jälkeen kaikki oli vähän vinksallaan: tallitonttu päällään pystyssä heinissä, paketit sikin sokin (jokunen vähän avattunakin) ja Tuttitontun tutit hujan hajan. Tonttusanomien kautta Tonttulan tontuista alkoi nousta esiin aivan uusia, ehkä vähän pimeitäkin, puolia. 

Jokaiselle tonttuoppaalle muodostui oma vastuualueensa. Mitri paneutui Tonttusanomien taittoon ja someseurantaan, Jonna piti huolen yhdessä suunniteltujen somesisältöjen julkaisemisesta, ja Johanna teki taustatyötä. Kaikilla oli myös omat vahvuutensa erilaisten ryhmien opastamisessa, vaikka jokainen sai kokeilla siipiään myös oman mukavuusalueensa ulkopuolella. Kolmistaan työskentely on ollut ennen kaikkea hauskaa. Olemme saaneet toisistamme vertaistukea, ja yhdessä sisältöjen tuottaminen on ollut hedelmällistä ja lopputulos enemmän kuin osiemme summa. Tiukkojen Excel-taulukkoanalyysien perusteella onnistuimme kasvattamaan museon Instagramin tykkäyksiä ja tavoitettavuutta yli 50%.  

Me tonttuoppaat annoimme tälle työlle kaiken mitä meillä annettavana oli, mutta saimme vielä enemmän. Saimme toisemme, kannustavan työyhteisön sekä valtavasti joulumieltä. Saimme myös kunnian jakaa joulumieltä sadoille lapsille ja lapsenmielisille, joiden innostuneet ilmeet ja nokkelat kommentit toivat pitkiinkin työpäiviin kepeyttä. Vaikka otsikossa nostalgisoitiin männävuosien suosikkiohjelman, The Joulukalenterin, sanoituksin, ei se tonttuna olo sitten lopulta niin rankkaa ollutkaan. 

Johanna, Jonna ja Mitri 

Kuvat: Satakunnan Museo, Mikael Leppäniemi