Tyylihistoriaa keskiajasta modernismiin: Modernismi (1950-luku)

Blogisarjassamme 'Tyylihistoriaa keskiajasta modernismiin' esittelemme Suomen tyylikaudet ja niihin ajoittuvia esineitä Satakunnan Museon kokoelmista. Tyylikausia on yhteensä yksitoista, ja julkaisemme yhden tyylikauden kerrallaan, kolme joka viikko. Nyt esitysvuorossa on tyyleistä tällä erää viimeinen eli modernismi (1950-luku).

1950-luku – modernismin aikaa

1950-luku oli Suomessa toipumisen ja uudistumisen aikaa. Rakentaminen oli kiivasta ja maaseudun ja kaupunkien raja hämärtyi uusien lähiöiden ns. metsäkaupunkien, kuten Tapiolan myötä. Arkkitehtuurin ihanteita olivat selkeys ja rakenteellisuus, kuten 1930-luvun funktionalismissa, mutta sävyt olivat lämpimämmät ja luonnonmateriaaleja käytettiin runsaasti.

Suomalainen taideteollisuus nosti päätään sodan päättymisen jälkeen ja 1950-luku sekä edelleen 1960-luku olivatkin suomalaisen muotoilun suuria vuosikymmeniä. Suomalaisen muotoilun tuotteisiin liitettiin kiehtovia kuvailuja, kuten taianomainen, alkuperäinen, rehellinen ja luonnonläheinen. Muotoilussa käytettiin hyväksi uutta kehittynyttä teknologiaa ja kansanperinnettä. Hienostunutta taideteollisuutta perusteltiinkin suomalaisten hyvällä materiaalintajulla, maan elinvoimaisella nuoruudella ja kansanomaisen käsityön vahvoilla juurilla.

Arkkitehtuuri

Omakotitalorakentaminen käynnistyi laajassa mitassa 1940-1950 -luvuilla jälleenrakentamisen myötä. Sodan jälkeinen asuntopula oli suuri ja valmiiden piirustusten mukaan rakennettavat tai talotehtaiden elementeistä nopeasti pystytettävät puiset tyyppitalot olivat ratkaisu tähän ongelmaan.

1950-luku oli modernismin aikaa, mutta rintamamies- ja tyyppitalot on usein nähty perinteisenä rakentamisena ja erityisesti sen yksinkertaistamisena vaikka sarjatuotantona valmistetut talot olivat hyvin moderni idea. Talojen sisätiloissa noudatettiin myös uusia funktionalismin periaatteita. Talot olivat pieniä, joten niiden piti olla käytännöllisiä. Aikanaan talot poikkesivat selvästi ympäröivästä maisemasta, mutta nykyisin tyyppitalot ovat merkittävä ja tyypillinen osa Suomen arkkitehtonista kerrostumaa niin maaseudulla kuin kaupungeissa. Porissa tyyppitalojen muodostamia pikkukyliä nousi kaupungin liepeille mm. Liinaharjaan, Musaan, 10. osaan ja Uudellekoivistolle.

1950-luvulla suurten ikäluokkien saavutettua kouluiän alkoi massiivinen uusien koulutalojen rakentaminen. Vuosikymmenen alussa luotiin myös Arava-järjestelmä, jonka avulla alettiin rakentaa kerrostaloja taajamaväestön asunnonhankinnan tueksi. Poriin muodostui yksi lähiön esiasteista, nk. Aravien alue kaupungin keskustan kupeeseen. Alueen keskelle jätettiin puistoalue, jonka ympärille rakennettiin 7-kerroksisia tornitaloja, niiden viereen matalien lamellitalojen vyöhyke ja talojen väliin Kiertokatu.

Ilmakuvasta hahmottuu hyvin Porin Aravien alueen 1950-luvun hengen mukainen rakenne kaarevine katuineen, vapaasti sijoittuvine rakennuksineen ja puistovyöhykkeineen. Satakunnan Museon kuvakokoelmat.

Kerrostalon jalopuiset ovet ovat peräisin Porin Riihikedon Arava-alueen Kiertokatu 4:sta, jossa uusittiin talon ulko-ovet syksyllä 2016. Ovet ovat nyt esillä perusnäyttelyssämme, Satakunnan Museon kokoelmat.

Vuonna 1952 saatiin sotakorvaukset maksettua ja sen myötä vapautui resursseja rakentamiseen. Betoni ja harjateräs vapautuivat säännöstelystä v. 1953 ja sen myötä kokeiltiinkin monia uusia rakennustekniikoita. Aravien alueen ensimmäiset talot, ns. Kiinanmuuri sekä korkeat tornitalot on kuitenkin vielä muurattu tiilistä.

Sisustus

1950-luvulla joka perheen tyyppiasunnoksi muodostui 2h+k. Pienet huoneet pakottivat asukkaat valitsemaan usein kalustojen sijaan yksittäisiä huonekaluja. Pöydissä oli jatkolevyt, tuolit työnnettiin aterioiden välillä pöytien alle. Nojatuolien selät olivat korkeita, pikkutuoleissa suosittiin pinnoja ja jalat sorvattiin pyöreiksi. Esineet olivat kevyitä, huokeita ja asetettavissa päällekkäin ja vierekkäin. Erilaiset ristikot, ruudukot, rottingit ja lankapunokset sekä muovi olivat hyvin muodikkaita.

Ilmari Tapiovaaran kevyt ja ilmava pinnatuoli Mademoiselle (1956) on muotoilultaan hyvin tyypillinen 1950-luvun tuoli. Satakunnan Museon kokoelmat.

Ajalle tyypillinen 1950-luvun loppupuolen tekonahalla päällystetty nojatuoli Porista. Satakunnan Museon kokoelmat. 

Puu oli materiaalina suosittua. Pääosa huonekaluista tehtiin koivusta ja männystä. Tummat puulajit kuten mahonki ja jalava tulivat myös muotiin 1950-luvulla. Niitä yhdistettiin mielellään vaaleisiin puulajeihin ja valmistettiin ns. rytmivanerisia huonekaluja, jossa eriväriset puulajit muodostavat intarsiatyötä muistuttavia kuvioita. Uutena puuta säästävä keksintönä tuli lastulevy.

Antti Nurmesniemi suunnitteli Palace-hotelliin huomiota herättäneen, liimatusta vanerista valmistetun, lypsyjakkaraa muistuttavan saunajakkaran (1951). Satakunnan Museon kokoelmat.

Muovia ja lastulevyä käytettiin 1950-luvulla jo runsaasti ja niiden lisäksi alettiin valmistaa vaahtokumia. Vaahtokumi vaikutti huonekalujen verhoiluun ja muotoiluun. Tuolien istuimet pienenivät ja mukavuus saavutettiin paljon vähemmällä. Yksi 1950-luvun lopun tyypillisimpiä huonekaluja oli patjalla pehmustettu laveri.

Olavi Hänninen suunnitteli Palace-hotelliin kahvilatuolin (1952), joka edustaa aikansa kansainvälistä linjaa. Tuolia valmistettiin muovista ja teräksestä. Satakunnan Museon kokoelmat.

Samaan sarjaan kuuluvat tuolit. Erivärisillä buklee-kankailla päällystettyjen tuolien irrallisia istuintyynyjä voitiin tehosteeksi vaikka sekoittaa keskenään, kuten tuolien alkuperäinen porilainen omistaja on tehnyt. Tuolit ovat valmistettu vuosien 1950-54 välisenä aikana. Satakunnan Museon kokoelmat.

1950-luvulla ilmeisesti mittatilaustyönä valmistettu tuoli- ja sohvakokonaisuus on ollut käytössä 1970-luvulle asti Reposaaren konepajalla. Jalat ja runko on harmaaksi maalattua metallia, pehmustettu sohvarunko on päällystetty kapearaitaisella kankaalla. Satakunnan Museon kokoelmat.

Hoover Ltd:n valmistama klassinen palloimuri. Sillä on imuroitu Porissa aina 1980-luvun puoleen väliin asti. Satakunnan Museon kokoelmat.

Pieni metallinen pöytälamppu. Varsi messinkiä, muut metalliosat maalattu vaaleansinisiksi. Valaisin on 1950-luvulta ja palvellut Porissa. Satakunnan Museon kokoelmat.

1950-luvun makeisrasian kansi on kuvitettu ajalle tyypillisesti tyylitellyllä kukkakuvioinnilla, joka toistui usein myös mm. kangaskuvioinneissa. Satakunnan Museon kokoelmat.

Keramiikka ja lasi

1950-luvun muotoilu oli jatkoa 1930-luvun funktionalismille. Kaj Franck on yksi tunnetuimpia 1950-luvun suunnittelijoita. Hän korosti suunnittelussaan yksinkertaisuutta, käytännöllisyyttä ja ekologisuutta. Tunnetuimpia Franckin tuotteita on Kilta-astiasto, jota Arabia valmisti vuosina 1953-1975. Kilta oli oikeastaan sarja vapaasti yhdisteltäviä esineitä, joista saattoi koota oman mielen mukaisen kokonaisuuden. Muodot olivat pelkistetyn yksinkertaiset ja astiat olivat monikäyttöisiä ja pinottavia. Tämän lisäksi astioissa oli selkeät perusvärit, keltainen, sininen, vihreä, ruskea, valkoinen ja musta, jotka oli helppo yhdistää toisiinsa.

Kaj Franckin suunnittelema Kilta ei ollut varsinainen astiasto vaan enemminkin sarja astioita, joista saattoi kerätä mieleisensä kokonaisuuden. Astioita voitiin käyttää niin ruoan valmistukseen, tarjoiluun kuin säilytykseenkin. Satakunnan Museon kokoelmat.

1950-luvulla valmistettiin runsaasti myös lasia. Kaj Franck ja Saara Hopea suunnittelivat Nuutajärvelle taidelasin lisäksi värikkäitä ja pinottavia arkilaseja ja siirsivät ”Kilta-ajattelun” myös lasiteollisuuteen. Tapio Wirkkala ja Timo Sarpaneva suunnittelivat taas Iittalalle enemmän taidelasia, mutta myös arkista käyttölasia. 1950-luvun uuden suunnittelun myötä rohkea värinkäyttö yleistyi Suomen lasituotannossa.

Gunnel Nyman suunnitteli lasia 1940-luvun lopulla vain Nuutajärven tehtaalle ja loi pohjan Nuutajärven maineelle korkeatasoisena lasitehtaana. Nymanin korkeaa maljakkoa valmistettiin myös eri väreissä. Tapio Wirkkalan pisaramainen lasimaljakko on valmistettu Iittalan tehtaalla, jonne hän suunnitteli paljon taidelasia. Satakunnan Museon kokoelmat.

Saara Hopean lasit olivat muodoltaan kulmikkaampia verrattuna Kaj Franckin värilaseihin. Molemmat lasit olivat helposti säilytettäviä pinottavuuden vuoksi. Satakunnan Museon kokoelmat.

1950-luvun nelihenkinen malliperhe autenttisissa asuissaan. Pihainteriööri on esillä perusnäyttelyssämme, Satakunnan Museon kokoelmat.

Pienelle alle 3-vuotiaalle Harri-pojalle kuulunut lyhythihainen kauluspaita Punahilkka ja Susi-satuaiheisella kankaalla Porista 1950-luvun lopulta. Satakunnan Museon kokoelmat.

Naisen pukeutumisen viimeisteli huivi tai päähine. Huivi suojasi käytännöllisesti myös kampausta. Huivi voitiin kietaista myös hartioille tai pienempi liinanen viehkosti kaulan ympärille. Erilaiset painokuviot, erityisesti kukkakuviot, olivat muodikkaita huiveissakin. Tämän kukkakuvioisen ja värikkään huivin on tuonut konemestari Heikki Kukkanen merimatkoiltaan vaimolleen Aini Kukkaselle (1911-1994) 1950-luvulla. Satakunnan Museon kokoelmat.

Pieni kokonaan muovinen nalle 1950-luvulta. Muovi yleistyi materiaalina kaikkialla, myös leikkikaluissa - tässä se on korvannut perinteisen pehmeän teddykankaan. Nalle selvisi ehjänä leikeistä Porissa, Satakunnan Museon kokoelmat.

1950-luvun atomiajan virtaviivainen metallinen leluhävittäjä. Se on teollisena massatuotantona valmistettu Kiinassa, mutta hävittäjä oli Lars-Olof Lindrothin lapsuusajan aarre Porissa. Satakunnan Museon kokoelmat. 

Edellisten tyylikausien blogikirjoituksiin voit tutustua tästä: keskiaika (n. 1150-1550), renessanssi (1400-1660), barokki (n. 1660-1730), rokokoo (1730-1775/1750-1780), kustavilaisuus (n. 1775-1810), empire (n. 1810-1830), biedermeier (n. 1830-1850), kertaustyylit (n. 1850-1900), jugend (n. 1890-1910) ja funktionalismi (1930-1940 -luvut).