keskiviikko 14. joulukuuta 2016

300 000 kuvaa, 40 vuotta ja yksi nainen – Museon kuva-arkistonhoitajan jäähyväishaastattelu

Vuonna 1974 Mervi Aho työskenteli toimistotehtävissä Porin Seudun Puhelimessa, kun törmäsi lehti-ilmoitukseen avoimesta toimistovirkailijan paikasta Satakunnan Museolla. Hänellä ei tuolloin ollut museoalan koulutusta, mutta historia oli aina kiinnostanut Merviä, joten hän päätti tarttua tilaisuuteen.

Kolme ensimmäistä vuotta Mervin työt sisälsivät pääasiassa puhelinkeskuksen hoitoa ja konekirjoitusta, mutta tietynlainen puuhastelu osoittautui muuta kiinnostavammaksi: välillä Mervi pääsi auttelemaan museon kuva-arkistonhoitajaa, ja niistä tehtävistä hän piti.

Näin ollen senaikaisen kuva-arkistonhoitajan jäädessä eläkkeelle 1977 paikka siirtyi Merville, ja hän sai aloittaa uusissa tehtävissä kiinnostuksen kohteensa parissa. Nyt, noin neljäkymmentä vuotta myöhemmin, Mervi lopettelee viimeistä viikkoaan Satakunnan Museolla ennen eläkkeelle jäämistään.

Pyysin Merviä valitsemaan arkistosta muutaman itseään miellyttävän valokuvan haastattelun kuvitukseksi. Kuva Hallituskadun ja Isolinnankadun kulmauksesta. Satakunnan Museon kokoelmat.
Mervin mukaan työ on hyvin itsenäistä ja sisältää myös vaihtelua. Painopiste on asiakaspalvelussa: tavallinen työviikko sisältää useita yhteydenottoja erilaisilta asiakkailta, jotka kaipaavat tietynlaisia valokuvia tai esimerkiksi karttoja museon laajasta arkistosta. Kyselijät ovat usein opiskelijoita, tutkijoita, lehdistön edustajia, historiikkien kirjoittajia tai yksityishenkilöitä, jotka ovat kiinnostuneita esimerkiksi sukuhistoriansa selvittämisestä. Mervi ottaa pyynnöt vastaan ja ryhtyy etsimään arkistosta mahdollisimman hyvin asiakkaan toivetta vastaavia otoksia. Tämän jälkeen asiakas tulee mahdollisesti paikan päälle valitsemaan tahtomansa kuvat, jotka Mervi antaa eteenpäin skannattavaksi. Myös kokonaan sähköpostilla hoituvia kuvatilauksia tulee nykyään paljon, mutta osa asiakkaista saapuu edelleen suoraan toimistolle, henkilökohtaista asiakaspalvelua kaivaten. Työssään erityisen hienoiksi hetkiksi Mervi kuvaa niitä, joina hän onnistuu löytämään hyvin asiakkaan toiveita vastaavia kuvia.

Töissä aikaa kuluu myös luetteloidessa olemassa olevan arkiston sisältöä uudempaan, sähköiseen järjestelmään. ”Sitä työtä riittää niin paljon, kuin vain ehtii tehdä. Asiakaspalvelu on kuitenkin aina etusijalla.” Myös laajemman kuvien etsinnän jälkeen aineiston palauttaminen takaisin paikoilleen voi viedä pitkäänkin. Sähköisen järjestelmän ja materiaalin tulo perinteisen kuva-arkiston rinnalle ovat muuttaneet työtä vuosien saatossa. Sen, mikä ennen oli tallessa vain fyysisenä, on nykyään löydyttävä myös verkossa toimivasta tietojärjestelmästä. 

”Aiemmin ehti myös järjestelemään arkistoa, mutta nykyään kaiken ylimääräisen ajan saa käyttää kuvien luettelointiin.”

Mervi kertoo, että työn alkuajoista on muuttunut myös kuvalahjoitusten ja kysynnän suhde: ennen kuvia ja albumeita lahjoitettiin selvästi enemmän, kun taas kuvia kaipaavien asiakkaiden määrä on vain kasvanut. Yliopistokeskuksen tulo on yksi suuri tekijä, mutta esimerkiksi myös sukututkimuksen teko on kasvattanut pitkällä aikavälillä suosiotaan, vaikka trendin kaikkein suurin huippu saattaakin olla jo ohitettu. Mervi arvelee, että kirjoihinkin halutaan lisätä kuvamateriaalia entistä innokkaammin. 

”Kirjaprojekteissa mukana oleminen on ollut mukavaa. Etenkin kirjan Poria ja Satakuntaa: kuvannut K. E. Klint tekemiseen osallistuminen oli hieno kokemus.

Yrjönkatu vuonna 1993. Satakunnan Museon kokoelmat.

Satakunnan Museon kuva-arkisto käsittää arviolta 300 000 kuvaa ja lisäksi esimerkiksi suuren määrän diakuvia. Vanhimmat aineistot lienevät ateljeissa otettuja henkilökuvia. Yleensä aivan tarkkaa vuotta ei pystytä määrittämään, mutta esimerkiksi kuvissa esiintyvien henkilöiden vaatetus ja kuvaajan nimi auttavat vuosikymmenen arvioimisessa.

”Vanhimmat ovat todennäköisesti tuolta 1860–70-luvuilta.”

Kuvakokoelmista Mervin suosikkeja ovat Satakunnan Nuorisoseurojen Liiton sekä Satakuntalaisen Osakunnan kokoelmat 1900-luvun ensimmäisiltä vuosikymmeniltä, sillä niistä löytyy erityisen paljon hyvälaatuisia ja käyttökelpoisia kuvia. 1800–1900-lukujen taitteen kaupunki- ja rakennuskuvat ovat myös Mervin mieleen, sillä niille löytyy tänä päivänä paljon käyttöä – kiinnostusta herättävät esimerkiksi kuvat rakennuksista, joita ei tänä päivänä enää ole.

Omasta suhteestaan valokuviin Mervi kertoo, että erityisesti vanhoja valokuvia kohtaan hän kokee tiettyä arvostusta. Elämän erilaisten tapahtumien ikuistamista hän pitää tärkeänä, ja kuvaakin niitä mielellään itse.

1919 valmistunut Sampo-palatsi ja huonekaluliike Huonekalu Sampo Oy kuvattuna kesällä 1959. Sampo-palatsissa toimi elokuvateatteri. Satakunnan Museon kokoelmat.
”Pitkää pinnaa”, Mervi naurahtaa kysyttäessä vinkkejä seuraajalle. Kuva-arkiston laajuutta ei kannata myöskään säikähtää. ”Olen lupautunut perehdyttämään seuraavan kuva-arkistonhoitajan, kun hän tulee taloon.”

Mervi jättää paikkansa hyvällä mielellä. Vuodet työtehtävineen ja -yhteisöineen ovat jättäneet hyvät muistot, mutta neljänkymmenen vuoden jälkeen alkaa muutoskin toisaalta tuntua luontevalta ajatukselta. 

”Sanotaan, ettei eläköityminen tunnu vastenmieliseltä”, Mervi nauraa.

Merviä tullaan Satakunnan Museolla vielä varmasti kaipaamaan, mutta 40 vuoden, satojen tuhansien kuvien aineiston hallinnan sekä lukemattomien tyytyväisten asiakkaiden jälkeen voimme hyvillä mielin toivottaa hänelle rattoisia ja ansaittuja eläkepäiviä.

Pauliina, työkokeilija

tiistai 22. marraskuuta 2016

Muutoksia Museolla ja muita työkokeilijan kokemuksia

Kolmisen kuukautta sitten kesän tehdessä loppuaan olin aivan uudenlaisen tilanteen edessä. Edeltävän kevään ylioppilaana, ensimmäistä kertaa kolmeentoista vuoteen, minulla ei ollut koulua jossa aloittaa tai johon palata. Minun oli aika keksiä, mitä tulisin alkavalla välivuodellani tekemään.

Mahdollisuuksia punnittuani päätin tarttua TE-toimistosta tarjottuun mahdollisuuteen etsiä itselleni työkokeilupaikka. Kyseessä on työsuhdetta muistuttava järjestely, jossa työntekijä saa palkan sijasta työttömyystukea, mutta pääsee kokeilemaan työtä itseään kiinnostavan alan tai aiheen parissa.

Itse historiasta kiinnostuneena päädyin kysymään paikkaa Satakunnan Museosta, ja parin viikon päästä sainkin jo palata paikan päälle ensimmäisen työkokeilupäiväni merkeissä.

Yritin etukäteen mielessäni arvailla, millaista työ käytännössä olisi. Pääsisinköhän heti seuraamaan perusnäyttelyn purkua lähietäisyydeltä, vai laitettaisiinko minut tekemään jotain aivan yksinkertaista – ehkä keittämään kahvia ja silppuamaan paperia? No, tavallaan nämä molemmat skenaariot toteutuivat. Ensimmäisen päiväni sain näet aloittaa leikkaamalla kasoittain pahvisia lappuja oikeastaan edes tietämättä, mihin tarkoitukseen, kun loppupäivästä taas löysin jo itseni kiikuttamasta tuhansia vuosia vanhoja arkeologisia esineitä vitriineistä varastoon.

Erityisen vaikuttunut olin museon esinekokoelmien näkemisestä: varastot ovat todellisia aarreaittoja, joita tutkimalla voisi viettää varmasti loputtomasti aikaa. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että museolla olisi niin paljon kiinnostavia esineitä, jotka eivät ole päässeet vielä näytille. Tässä vaiheessa käsitin entistä paremmin, miksi toimivakin perusnäyttely on ajoittain syytä uusia.

Varastot ovat pullollaan mitä mielenkiintoisimpia ja näyttävimpiä esineitä.

Eräs varsin mukava seikka oli myös se, että sain neuvoksi kysyä tai selvittää rauhassa jonkin minua kiinnostavan esineen taustoja, mikäli sellainen osuisi kohdalle. Olen siis saanut paitsi työskennellä hyvin mielenkiintoisten tavaroiden ja tarinoiden keskellä, myös oppia niistä paljon uutta.

Massiiviset tykitkin ovat löytäneet lepopaikan näyttelyn uudistamisen ajaksi.

Museoiden maailma tekijöiden näkökulmasta on aiemmin ollut minulle kohtalaisen vieras: taloon tullessani en oikeastaan ollut edes selvillä siitä, mitä tarkoittaa konservointi – kun nyt taas esimerkiksi tiedän, että monissa museoissa vietetään Einon (ei n:o, ei numeroa) päivää numeroimattomien esineiden kunniaksi (vaikka aika murheenkryynejä ne toisinaan ovatkin).

Loputtomilta tuntuvat hyllyrivit voivat pitää sisällään oikeastaan ihan mitä tahansa.

Tehtäväni täällä ovat olleet varsin monipuolisia: olen ollut tyhjentämässä vanhaa perusnäyttelyä, etsinyt esineille omia paikkojaan varastoissa ja saanut kirjoitettavakseni listan, johon kaikki perusnäyttelyssä olleet esineet uusine paikkoineen merkitään. Olen toiminut juoksutyttönä esitteiden ja muiden lappusten kuljettamisessa eri rakennusten välillä, ja minut on lähetetty muun muassa kyselemään läheisestä ostoskeskuksesta strutsinsulkapölyhuiskuja.  Olen käyttänyt tunteja selaamalla vanhoja valokuva-albumeita läpi uuteen näyttelyyn sopivia kuvia etsien ja oppinut käsittelemään, skannaamaan ja muokkaamaan niitä. Olen myös istunut sekä Satakunnan Museolla, Luontotalo Arkissa että Rosenlew-museolla avoinnapidossa ja opetellut käyttämään näiden paikkojen kassakoneita. Lisäksi tehtävänä on ollut erilaisia pikkuhommia, kuten leikkikarkkirasioiden askartelua Pikku-Pekkalaa varten – ja päädyinpä vetämään yhden päivän ajaksi lapsille valutyöpajaakin.

Pikku-Pekkalaa varten askartelu osoittautui yllättävän hauskaksi puuhaksi.

Perusnäyttelyn tilat ovat tyhjentyneet hurjaa vauhtia, ja ympärillä käy jatkuvasti aikamoinen vilske. En malttaisi odottaa uuden perusnäyttelyn avautumista nyt, kun olen päässyt näkemään ja kuulemaan suunnitelmia uudistuksista. Olisi myös hauskaa olla täällä vielä näyttelyn rakentamisvaiheessa, mutta purkaminenkin on pitänyt sisällään vaikka mitä kiinnostavaa.

Perusnäyttelyn keskikerros on tällä hetkellä varsin erinäköinen kuin vielä muutama viikko sitten.

Työkokeilua on nyt takana vajaat kolme kuukautta, enkä äkkiseltään voisi kuvitella mielenkiintoisempaa tapaa, jolla olisin tuota aikaa voinut viettää. Viikkojen aikana olen saanut oppia paljon uutta paitsi tulevan työelämän, myös opiskeluihin liittyvän kiinnostukseni kannalta. Toisaalta, myös arkipäiväinen uteliaisuus on saanut osansa: erityisen viihdyttävät hetket koimme toisen harjoittelijan kanssa löytäessämme erään 1900-luvun alussa nuoruuttaan eläneen Hilman kotialbumista tämän säilyttämää tunteikasta kirjeenvaihtoa eri miesten kanssa – ja erityisesti yrittäessämme arvailla, kuka kenties juuri näistä miehistä lopulta päätyi samasta albumista löytyneeseen koreaan hääkuvaan.

Vanhojen valokuvien katseleminen on ollut erityisen kiehtovaa, sillä jokaisen takaa löytyy varmasti oma mielenkiintoinen tarinansa.

Pauliina, työkokeilija

perjantai 26. elokuuta 2016

Ensimmäinen näyttelymestari tuli taloon vuonna 1974

Museolla katseet kääntyvät jo syksyyn, jolloin kiihtyvien perusnäyttelykiireiden ohessa hyvästelemme eläkkeelle museon pitkäaikaisen näyttelymestari Markku Hannulan. Kävin Markun kanssa muistelukierroksella perusnäyttelyn kolmessa kerroksessa. Kierroksella Markku pohti nykyisen näyttelyn ratkaisuja, uuteen näyttelyyn säilytettäviä käyttökelpoisia osia ja myös muisteli 42 työvuottaan tässä museossa.

Näyttelymestari Markku Hannula poseeraa raamisahan vieressä. 


Elettiin vuotta 1974, kun Markku nuorena miehenä astui museon ovesta sisään. Museon uudisrakennus oli valmistunut 1973, ja esillä olevat näyttelyt oli koottu pikaisesti kahteen ylimpään kerrokseen. Ensitöikseen Markku sai tehdä käsikirjoituksen pohjalta näyttelyn tyhjään pohjakerrokseen.

”Vaihtuvia näyttelyjä oli kymmeniä ja perusnäyttelyä rakennettiin kokoajan. Alakerta tehtiin yhteen putkeen. Näyttelyä paranneltiin, sillä se oli alkujaan tehty nopeasti. Keskikerros ja alakerta tehtiin jonkinlaiseksi, jotta saatiin talo auki. Pieni pätkä kerrallaan aina paranneltiin. Maakaupassa (Pekkalan kauppa) oli suurin työ.”

Kun alakerta saatiin valmiiksi, siirryttiin rakentamaan yläkerran näyttely ja sen jälkeen oli vuorossa keskikerros. Henkilökuntaa oli vähän, joten uudistusta tehtiin aina kun muilta töiltä ehdittiin. Markku oli ainoa rakenteiden suunnittelija, apuna olivat puukonservaattori ja vahtimestari.

”Kun metsästysosasto tehtiin, niin vain se alue suljettiin ja muu näyttely oli avoinna. Vaikka näyttely oli päällisin puolin tehty, niin sitä uudistettiin aina osittain. Jatkuvasti oli joku osa suljettu, mutta ihmiset pääsivät kuitenkin liikkumaan näyttelyssä.  Arkeologisella osastolla oli koko käytäväosuus, vitriinit, kuvat ja systeemit veivät varmaan puolisenkin vuotta.”

Näyttelytilassa on suuria rakenteita ja useampi interiööri, jotka on suunniteltu paikoilleen arkkitehtonisesta syystä. ”Tila on lukuisten pylväiden (kantava rakenne) takia hankala, mutta monia on saatu piilotettua rakenteiden sisälle. Kunhan näyttely puretaan, niin näette pylväsrivistön, se ei ole mitenkään kaunis.” 

Markku kuvaa koko työuraansa mielekkääksi. Monennäköistä näyttelyä on tehty, kaikkea on joutunut keksimään, miten vaikkapa saadaan joku näyttämään vanhalta.




”Työläiskoti oli kiva tehdä. Muurasin uunin itse. Kuoret on tehty vanhoista tiilistä, rappaus laitettu päälle. Pinkopahvit on muljanneet ja repeilleet, vesi vuotanut, pahvit on laitettu huonosti seinään ja hiukan ryppyyn. Hieroin seinän likaiseksi. Tätä oli jännä tehdä.”, Markku nauraa.


Reprokamerakin rakennettiin itse 


Näyttelyrakentamisessa saa olla luova ja toteuttaa itseään. Markku paitsi suunnittelee ja rakentaa, myös piirtää, maalaa ja tekee graafista suunnittelua. Onpa täällä myös rakennettu tarvittavia laitteita.


Kuvassa vaakareprokamera, sillä Markun rakentaman kaltaista pystyreprokamerakuvaa ei ollut saatavilla. Kuva lainattu http://www.kameramuseum.de/0-fotokameras/falz-und-werner/index.html.

”Tänä päivänä tekstin tuottaminen ja graafisten asioiden tekeminen on paljon helpompaa. Silloin kirjoituskoneella kirjoitettiin ja printterillä väännettiin tekstejä, ja nyt pystyy suurentamaan ja tekemään mitä vaan. Rakensin reprokameran itse, kun semmoista ei saanut ostaa. Sillä sai jotakin grafiikkaa sitten suurenneltua ja pienenneltyä. Se maksoi (liikkeessä) kymmeniä tuhansia markkoja. Oppimateriaalikeskuksessa oli yksi (reprokamera), mutta se oli kovin hankalaa kun se oli niin kaukana. En saanut rahoja ostaa, niin kysyin Ristolta (museonjohtaja Risto Koskinen), saanko sen sitten rakentaa. Risto tietysti naurahti, että ”Senkus rakennat”. Kalliiksi se ei tullut, teknisiä osia sai ostettua ja Romu Korpelasta hain rattaita ynnä muita osia. Valokuvaaja Jalo Porkkala oli täällä siihen aikaan ja hän osasi teknisesti taitella ne palkeet. Se oli semmoisen 180 cm korkea, se oli pystyreprokamera. Sitä käytin graafisissa töissä, ei sillä varsinaisia näyttelykuvia tehty.”

Aika haastava aloitus oli uudella näyttelymestarilla vuonna 1974. Haastavat ja mielenkiintoiset ajat ovat edessä myös näyttelymestarin seuraajalla. Hän hyppää liikkuvaan junaan, jossa moni asia on jo valmiiksi mietitty ja päätetty. Saamme nähdä paljonko teknisen toteutuksen liikkumavaraa näyttelysuunnitelman arkkitehti antaa, mutta mielenkiintoinen ensimmäinen vuosi on pian valittavalle uudelle näyttelymestarille luvassa. Tervetuloa vaan joukkoomme, loppuvuodesta täällä jo varmasti innokkaina odotellaan uutta mestaria tarttumaan työhön. Saappaat ovat isot, mutta täytettävissä ja paikkansa jokainen löytää. Tunnelmat museolla ovat kaiketi aika samanlaiset kuin Markun aloitusvuonna 1974. Ollaan jännän äärellä monin tavoin!

Riikka, projektisuunnittelija

torstai 7. heinäkuuta 2016

Se ol ko se ol


Kotiseutu on meille rakas sen tähden, että me tunnemme sen tarkemmin kuin minkään muun seudun. Sitä enemmän voimme sitä rakastaa, kuta paremmin tunnemme sen entisyyden ja nykyisyyden. Näin kirjoitettiin Euran Nuorisoseuran Säde -lehden numerossa 3 vuonna 1912.

Mitä on Satakunta ja satakuntalaisuus? Tätä kysymystä pohdin Satakunnan Museon Satakunta-arkistossa, jossa vietin viimeiset puolitoista kuukautta Satakunnan Nuorisoseurojen liiton kokoelmaa tutkien ja keräten materiaalia tulevaan uudistettuun perusnäyttelyyn. Satakunnan Nuorisoseurojen liiton kokoelmaa on kartutettu erilaisin kotiseutua koskevin keräyksin ja kirjoituskilpailuin 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Satakunta-arkistoon aineistoa on kertynyt kaksi hyllyriviä. 

Satakunnan Nuorisoseurojen liiton aineisto kätkee ja kansiensa väliin Satakuntaa satakuntalaisuutta. 


Pääpainona kokoelmassa on aineeton kulttuuriperintö, joten Satakuntaan ja satakuntalaisuuteen minulla oli mahdollisuus tutustua erilaisten muisteluiden, tarinoiden, kertomusten, tutkimusten, sananparsien, uskomusten, henkilöiden ym. kautta, josta kaikista herkullisimmat valokuvasin talteen uudistettua perusnäyttelyä ajatellen. Tehtävä ei ollut helppo, sillä melkein jokainen tarina tai muisto istui tulevan uudistetun perusnäyttelyn valikoituihin teemoihin. Vaikka karsintaa tein paljon, silti aineistoa kertyi monen verkkokansion verran. 

Oman haasteensa arkistotyöhön toi erilaisten vanhojen käsialojen tulkinta. 



Aineistosta löytyy myös piirustuksia. Suurin osa valokuvista on puolestaan siirretty Satakunnan Museon valokuva-arkistoon. 

Satakuntalaisuudesta opin esimerkiksi, että tarina euralaisten Suuresta nenähistoriasta kertoo euralaisesta ylpeydestä tai että sanonta ”kyllä piru oot jos Porist oot, mut koko perkele jo Kokemäeltä” kertoo yhden tulkinnan mukaan satakuntalaisten hevosmiesten rajuista yhteenotoista maakunnan kapeilla teillä viime vuosisadan puolella.  Lisäksi Satakunnan pitäjistä löytyi omat voimamiehensä, maanraivaajansa, kansanparantajansa, nyplääjät ja ryijyntekijät ja juhlia osattiin karhunkaato- ja kalajuhlissa. Satakunnan Museon tuleva uusi perusnäyttely tulee olemaan näyttely Satakunnasta ja satakuntalaisuudesta, jossa ihmisyys on läsnä.

Satakuntalainen sananlasku kuuluukin, Se ol ko se ol.

Hanna, kesäpestiläinen 





perjantai 17. kesäkuuta 2016

Kolme niin erilaista

Satakunnan Museon henkilökunta kävi kevätretkellään tutustumassa kahteen aivan uuteen museonäyttelyyn. Lähdimme matkaan varhain aamulla ja virkistävän kahvitauon jälkeen saavuimme Turkuun. Ensimmäinen kohteemme oli Forum Marinumin Töissä merellä -näyttely.




Ryhmämme vastaanotti näyttelyn projektikoordinaattori, joka kertoi aluksi museon hyvin erityisen näyttelytilan historiasta. Toiveemme oli saada kuulla projektista näyttelyn tekijöiden näkökulmasta ja eri työvaiheista. Näyttely kertoo merenkulun parissa työskennelleiden henkilötarinoita. Museon esinekokoelma kattaa merenkulkuun liittyvää esineistöä pienistä nippeleistä valtaviin aluksiin. 


Oma huikea esityksensä oli erillisessä galleriassa moottoriharrastaja Jouko Kurrin lähes 300 perämoottoria.
 
Turusta suuntasimme kohti Loimaata ja toista kohdettamme Suomen maatalousmuseo Sarkaa. Museon henkilökunta otti meidän vastaan yhtä sydämellisesti kuin edellisellä vierailullamme, jolloin näyttely oli vasta unelma paperilla. Uusi Maatalouden aika -näyttely kertoo maatalouden historiaa nykypäivään asti. Loppuhuipennuksena saa näyttelyssä istua aidon leikkuupuimurin ohjaamoon ja ihmetellä erilaisten vipstaakien määrää. Retkemme loppui pihan perällä olleiden kotieläinten katselmukseen. Näin suloisia possuja, kanoja ja lampaita ei valitettavasti meille saada!


Maatalouden historiaa esitetään monin tavoin. Museomme arkeologi Leena tutkii kaskiviljelyn historiaa.


Porilaista tekoa tämänkin puimurin ohjaamo, kyydissä museolehtori Carita.

Kolmas kesäkuinen museovierailu tehtiin pienemmällä joukolla, mutta yhtään retkikuvaselfietä emme silloinkaan huomanneet ottaa. Kävimme jo alkuvuodesta haistelemassa tämän näyttelyn suunnitteluprosessia. Työryhmä oli hyvin innostunut konseptistaan, jossa tekijöiden tittelitkin oli veistetty ihan uusiksi, ja jonka sisältöä varjeltiin tuolloin vielä hyvin tarkasti.  Nyt oli suunnitelmat toteutettu ja museo avattu.

Uusi Helsingin kaupunginmuseo on kaupunkilaisten olohuone, paikka jonne tullaan viettämään aikaa ja viihtymään. Isot valokuvat elävöittävät erilaisia tiloja ja muodostavat tiloihin erilaisia esityksiä. Lasten kaupunki oli houkutellut lapsiperheitä, vilinää riitti ja lasten hulina oli hyvin innostunutta.






Lasten kaupungissa voi leikkiä vaikka koulua.

Näiden kolmen museon näyttelytilat olivat keskenään hyvin erilaiset. Forum Marinumin viljamakasiinit olivat tunnelmalliset ja huikean korkeat, Aurajoen rannassa lepäävät laivat olivat suuria ja toivat konkretiaa museonäyttelyiden esityksiin. Sarka-museon suuri näyttelyhalli on mahtava ja mielenkiintoinen myös näyttelysuunnittelun kannalta.  Tilassa on niin pituutta, leveyttä kuin myös korkeutta. Helsingin kaupunginmuseo taas koostuu viidestä eri-ikäisestä talosta ja niiden keskelle rakennetusta uudisosasta. Museossa on portaita, eri tasoja ja kerroksia. Tilat hyvin havainnollistava kartta oli tarpeellinen museokaveri. Helsingissä tilat muotoutuvat jatkossakin käyttäjien tarpeiden mukaan, sillä yleisö pääsee edelleen vaikuttamaan tilojen olemukseen.


 
Helsingin kaupungin museon aula.

Yleisöä kosiskellaan museoihin monenlaisin menoin. On tapahtumia, teemapäiviä, opastuksia, museon toimintaa tukevia yhdistyksiä ja koko kaupungin olohuoneita. Oma museomme on kulttuurihistoriallinen museo, jossa pääosassa ovat esineet ja niihin liittyvät tiedot sekä ihmiset. Näin on jatkossakin, mutta jotakin twistiä esitystapoihin ja kerrontaan on toki tulossa.

Kun meillä parhaillaan käsikirjoitetaan uutta näyttelyä, on vierailu juuri avatuissa näyttelyissä enemmänkin kuin hyödyllistä. Kirjoittajien mielissä pyörii monenlaisia suunnitelmia ja myös mahdollisia karikoita, jotka jokainen näyttelyä suunnitteleva toki haluaa välttää.

Kokemusten ja tiedon jakaminen ovat meille kullanarvoista. On huojentavaa tietää, että yhteistyö ja avunanto pelaavat. Siis kiitos vieraanvaraiset Forum Marinum ja Suomen Maatalousmuseo Sarka! Helsingin kaupunginmuseolaisia voimme kiittää näin omatoimimatkailijoiden näkökulmasta.

Museokiertueemme jatkuu, joskin kesän ajan yksityisesti. Kun näyttelytyöryhmän jäsenet kohta vetäytyvät kesälomille, ei uuden näyttelyn suunnittelutyö varmasti unohdu lomallakaan. Lomalla vieraillaan museoissa ja muissa kesänviettokohteissa ja luultavammin ympäristöä ja näyttelyjä tutkiskellaan ”sillä silmällä”. Nämä kolme niin erilaista museonäyttelyä avasivat silmiä, synnyttivät ideoita ja kannustavat eteenpäin. Uskomme, että Poriinkin tulee aivan erilainen ja erityinen uusi perusnäyttely.

Hyvää kesää, vierailkaa museoissa!


Riikka, projektisuunnittelija


perjantai 10. kesäkuuta 2016

Suosikki vai inhokki? Museoiden yönä laputettiin



Yleisön ääntä kuunneltiin Museoiden yönä. Satakunnan Museon toukokuisen tapahtumapäivän yhtenä ohjelmanumerona oli perusnäyttelyn laputtaminen. Yleisö sai laputtamalla äänestää Vesien sylistä Satakunnaksi ja Ihmisen elämänkaari -näyttelyn suosikki- ja inhokkikohteita.  Jokainen kävijä sai viisi vihreää ja viisi punaista post it -tarralappua, jotka sitten kiinnitti haluamiinsa näyttelykohteisiin. Vihreät laput pistettiin suosikkeihin, punaiset inhokkeihin. 

Kiertelin uteliaana tarkkailemassa laputusta. Toiset näyttelykohteet keräsivät paljon, jopa hurjia määriä vihreitä lappuja, toiset taas vähän pienempiä määriä. Osalla laputtajista vihreät tuppasivat loppumaan kesken, minkä vuoksi niitä käytiin jopa pyytämässä lisää. 

Vihreiden lappujen suuresta määrästä päätellen yksi suosikkikohteista oli Porin pienoismalli. Pienoismalli kuvaa Poria ennen viimeistä, vuoden 1852, paloa. Vihreiden lappujen suuri määrä vain vahvistaa näyttelytyöryhmän päätöstä säilyttää pienoismalli myös uudessa näyttelyssä.



Yleisö sai kirjoittaa tarralappuihin halutessaan myös kommentteja, joita olikin tosi mielenkiintoista lukea.  Suosikkikohteeseen, Pekkalan kauppaan, oli pistetty paljon vihreitä lappuja ja kirjoitettu poikkeuksellisen paljon ylistäviä kommentteja: ”Upea”, ”Aito paikka”, ”Nostalginen”, ”Kiva”, ”Ihana”, ”Ois kiva kyl päästä lähemmäs tiirailee…”, ”Hieno päästä lavasteisiin sisälle…”, Paras”, ”Aivan huippu!”  Pekkalan kauppa on ollut esillä jo vuodesta 1973 eli nykyisen museorakennuksen ensimmäisessä perusnäyttelyssä ja tulee myös uuteen perusnäyttelyyn.


Pekkalan kauppa on toiminut myös esikuvana lasten leikkipaikalle, Pikku-Pekkalalle. Pikku-Pekkala kauppaleikkeineen ja vaatteiden sovituspisteineen sai paljon hymynaamoja, sydämiä ja kehuja: ”Museon paras paikka!”  ”Tämmöset rekvisiitat on ain huippui”, ”Näit vois ol lisääki”.  

Melkein kaikista aiheista ja esittelytavoista löydettiin jotain hyvää ja samoissa vitriineissä oli sekä vihreitä että punaisia lappuja. Varsinaisia selkeitä inhokkikohteita oli yllättävän vähän. Vaikutti jopa siltä, että yleisö olisi mieluiten liimannut vain vihreitä lappuja ja palauttanut kaikki punaiset, minkä jotkut tekivätkin.

Mutta löytyi näyttelyssä myös kohteita, joita ei haluta enää uuteen näyttelyyn. Esimerkiksi Porin konepajan toimintaa esittelevästä vitriinistä sanottiin, että "Eikö tämä kannata keskittää Rosenlew-museoon”.  Toki Rosenlew-museo kertoo Konepajan historiasta havainnollisemmin, mutta kun Vesien sylistä Satakunnaksi -näyttely avattiin 2001, Rosenlew-museota ei ollut vielä perustettu.

Kun vihreät laput olivat loppuneet kesken, muutettiin punaisia lappuja vihreiksi. Esimerkiksi Ihmisen elämänkaari – näyttelyn Sigridin huone sai paljon vihreitä lappuja ja yhden ainoan punaisen. Punaiseen oli kirjoitettu: ”Meiltä loppui vihreät laput. Tämä lappu on vihreä. Aivan ihana”. Nuorena kuolleen Sigrid-tytön tarina koskettaa ihmisten tunteita ja Sigridin huone on ollut yksi museon suosikkikohteista.  


Keskikerroksen Tavaraketjut-osion asevitriinissä yleisö oli melko selkeästi jakanut vihreät ja punaiset eri puolille vitriiniä. Tästä voisi varmaan päätellä, että kiväärit eivät selvästikään ole esineinä yleisön mieleen kun taas miekoista pidetään. Syytä näin selkeään äänestyksen jakaantumiseen voi vain arvuutella, koska kukaan laputtajista ei ollut selittänyt päätöstään sanallisesti.

Vaikka laput hajaantuivat lähes koko näyttelyyn, nousivat selkeät suosikit ja inhokit esiin. Yleisö osallistui innokkaasti laputukseen ja kiitteli saadessaan kertoa mielipiteensä. Saimme myös lisävahvistusta siitä, mitkä kohteet säilytämme. Uutta näyttelyä suunnitellessamme huomioimme yleisön kommentit.
Sari, museoassistentti ja tiedottaja

perjantai 27. toukokuuta 2016

Perusnäyttelyn uusiminen harjoittelijan näkökulmasta


Satakunnan museolla tapahtuva harjoitteluni alkoi juuri hyvään aikaan. Perusnäyttelyn uusimiseen liittyvät suunnitelmat olivat alkaneet etenemään vauhdikkaasti ja sainkin palavereitten kautta heti hyvän ymmärryksen tulevista teemoista. Harjoittelijan silmin perusnäyttelyn uusiminen vaikuttaakin todella laajalta tehtävältä ja sitähän se on: museon perusnäyttely sulkeutuu elokuun lopulla ja tullaan avaaman uudestaan vasta vuoden 2018 alussa. Tällä välin museon työntekijät tulevatkin varmasti ahertamaan täysillä ja omistautuneesti tehdäkseen näyttelystä mahdollisimman onnistuneen ja mielenkiintoisen.

Uuden perusnäyttelyn ideana on tarjota kaikkea uutta tietoa etenkin juuri Satakuntaan liittyen, mistä johtuen sainkin tehtäväkseni etsiä lukuisia eri lähteitä koskien tunnettuja satakuntalaisia henkilöitä ja etsiä lisätietoa tärkeistä Satakunnassa tapahtuneista tapahtumista. Tietenkin myös sitä vanhaa ja tuttuakin tulee olemaan tarjolla, mutta kaikki pyritään esittelemään mahdollisimman uudessa, ”innokkaassa” ja samalla myös informatiivisessa muodossa, jotta ihmisten kiinnostus museota kohtaan kasvaisi.




Harjoitteluni aikana kävin arkistoissa läpi kymmenittäin eri kirjoja löytääkseni edes maininnan tietyistä henkilöistä. Tämän jälkeen kirjoittelin sitten kyseiset lähteet ylös siltä varalta, että nämä henkilöt tulevat valituiksi osaksi perusnäyttelyä, eikä työntekijä, joka heistä tulee lopulta kirjoittamaan, joudu kuluttamaan rajattua aikaansa niiden pitkäkestoiseen etsimiseen. Kävin läpi myös lukuisia haastatteluita tehtävää varten. Tämä ei ollut niin puuduttavaa kuin voisi luulla, vaan ihmisten muistelmien ja tarinoiden lukeminen oli hyvin kiehtovaa ja opettavaista. Etenkin sotavuosien kertomukset koskettivat.




Itse olen kotoisin Lapista ja muutin opiskelujen perässä tänne Poriin kolme vuotta sitten. Tästä syystä johtuen, en ennestään tuntenutkaan paljoa Porin saati Satakunnan historiasta. Museolla harjoitellessani opin kuitenkin tuntemaan tämän alueen historian melko hyvin ja huomasin oppineeni asioita, joita edes Porissa koko ikänsä asunut kaverini ei tiennyt. Esimerkkinä toimii huvittavasti mm. Taavi -siltana tunnetun ponttonilaiturin alkuperä.

Tällä hetkellä olen ollut täällä nyt noin kuukauden ajan ja ensi viikolla tuleekin olemaan harmillisesti viimeinen ”työpäiväni”. Tiedän, että lähden harjoittelusta kuitenkin oppineena ja jään odottelemaan innolla uuden perusnäyttelyn muodostumista!


Anna, museologian harjoittelija