Museon arki muuttui koronan vuoksi, osa 5: Maakuntatutkija etätöissä

Tässä blogikirjoitusten sarjassa museon työntekijät kertovat, millaisia muutoksia kevään 2020 koronavirus toi heidän töihinsä. Vuorossa on maakuntatutkija Akuliina Aartolahti.

Kevättalvi on maakuntatutkijalle suunnittelun aikaa. Silloin istutaan työpöydän ääressä ja suunnitellaan kesän toimintaa. Paikallismuseoita pyörittävät yhdistykset pitävät kevätkokouksensa, aloittavat pikkuhiljaa museoiden siivoamisen kesäkautta varten ja ryhtyvät suunnittelemaan kesän tapahtumia, oppaiden palkkaamisia, rakennusten korjaamista, luettelointia ja sen sellaista. Suunnittelua, johon maakuntatutkija osallistuu ja kannustaa. Etätyö ei sitä muuta. Uutta on se, että nyt kaikilla suunnitelmilla täytyy olla myös varasuunnitelma. Ja varasuunnitelman varasuunnitelma: mitä sitten, jos sulku jatkuukin koko kesän? Mitä sitten, jos se loppuukin jo toukokuussa? Mitä sitten, jos tapahtuu mitä tahansa näiden kahden väliltä?

Uutta on myös se, että nyt joudutaan tosissaan miettimään, miten paikallismuseot selviävät hengissä tästä ajasta. Vain kesäkaudella auki olevat museot eivät ole vielä menettäneet museokävijöitään, mutta kesän tilanne on tietysti vielä auki. Kotiseutuyhdistykset ovat kuitenkin menettäneet yhden merkittävimmistä tulonlähteistään: tilojen vuokraamisen kevään juhliin ja kokouksiin. Nämä tulonmenetykset ovat ajaneet monet yhdistykset jo kriisiin. Museon pyörittäminen ei ole milloinkaan tuottavaa toimintaa ja viime vuoden tulot on käytetty viime vuoden menoihin. Paikallismuseoissa eletään kädestä suuhun ja merkittävin resurssi on niissä ihmisissä, jotka työtä tekevät talkoilla, rakkaudesta kotiseutuun. Heidän työpanoksensa ei kuitenkaan muutu rahaksi, jolla maksetaan kiinteistövero, lämmityskustannukset, jossain tapauksissa myös vuokrat, ostetaan rakennusmateriaalia vuotavaan kattoon, jne. Nyt jos koskaan paikallismuseot tarvitsevat oman yhteisönsä tuen ja yhdistykset jäsenmaksuja.

Etäkokous meneillään. Mukana Satakunta, Varsinaissuomi, Päijät-Häme ja Länsi-Uusimaa. Taustalla näkyvä vanhahko naishahmo ei osallistu kokoukseen, 

Mitä tapahtuu kotiseutu- ja paikallismuseoille nyt kun vuoden tärkein tulonlähde on jo menetetty? Muun muassa tätä pohtii ja ratkaisuja etsii maakuntatutkija. Mutta onneksi ei yksin.  Meitä on parikymmentä henkilöä, kaikissa Suomen alueellisissa vastuumuseoissa ympäri Suomen Rovaniemeltä Helsinkiin ja Joensuusta Poriin. Etäkokousvälineet on tällä porukalla olleet käytössä jo paljon ennen tätä etäyöaikaa ja nyt entistä enemmän, koska yhdessä on helpompi löytää ratkaisuja. Ihmeellinen Internet, joka mahdollistaa nopean yhteydenpidon tavalla, joka tuntuu melkein oikealta kohtaamiselta, kun siihen on tottunut.

Olohuoneen pöytä työpöytänä. Alkaa tila olla kortilla kun jostain niitä kirjoja vain kertyy. Ja taimiakin on johonkin mahdutettava.

PS. Vaikka Internetin ihmeellisestä maailmasta löytyy vastaus moneen asiaan, on etätöiden aikana huomannut, kuinka paljon kaipaa sitä, että pääsisi varmistamaan ja todentamaan asiat ihan oikeista kirjoista. Hakemaan lihaa luiden ympärille lukemalla ja selailemalla oikeita kirjoja, oikeita kortistoja, oikeita fyysisiä mappeja, joihin on tallentunut tietoa vuosikymmenten ajalta useilta eri tutkijoilta. Kotikirjasto on ihan kelvollinen, mutta ei mitään verrattuna museon kirjastoon. Sitä kaipaan kovasti! Poikkeusaikana sieltä on saanut viedä kirjoja myös mukanaan ja niitä on alkanut pikkuhiljaa kertyä kotiin kiitettäviä määriä. Koronan jälkeen muutto takaisin omaan työhuoneeseen tulee olemaan pitkä ja painava.

Akuliina Aartolahti, Satakunnan Museon maakuntatutkija

Museon arki muuttui koronan vuoksi, osa 4: Toivossa koronaepidemian varjossa

Tässä blogikirjoitusten sarjassa museon työntekijät kertovat, millaisia muutoksia kevään 2020 koronavirus toi heidän töihinsä. Tällä kertaa voi lukea terveisiä Rakennuskulttuuritalo Toivosta.


Hetkessä voi kaikki muuttua.

Juuri ennen koronapandemiarajoitusten käyttöönottoa Toivon kolmikosta tuli väliaikaisesti kaksikko. Ei näy pomoa työpöytänsä ääressä. Tuulikki sairastui ja on pitkällä sairauslomalla yli tulevan kesän.

Toivon intendentti Tuulikki Kiilon työhuone ammottaa tyhjyyttään vielä pitkään.

Toivo ilman Tuulikkia on kuin Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen pohtiva Aapo osuvasti virkkaa: ”Talo ilman aitan polulla astelevata emäntää on niin kuin pilvinen päivä… ”. Tuulikki on rakentanut Toivoa sen perustamisesta lähtien, reilut kaksikymmentä vuotta. Vieläkin on totuttelemista siinä, etteivät reippaat huomenet kuulu aamuisin ovelta, saatikka näy niitä punahuulia!

Kalle Virtanen hoitaa tällä hetkellä hommansa myös etänä, työpaikalta käsin kuitenkin.

Mutta, elämä jatkuu ja työt Toivossa toistaiseksi kaksin Kallen kanssa, koronarajoitusten ehdoilla. Ei pääse Kalle ohjaamaan innokkaita ihmisiä ikkunankorjauskursseilla, saatikka käymään korjausneuvontakäynneillä ympäri Satakuntaa. Nyt hän neuvoo talojen korjaajia puhelimitse tai sähköpostitse. Viranomaistehtävät hoidetaan, ei kasvotusten vaan nettipalavereissa. 

Allekirjoittanut ei kerro porilaislapsille, millaista elämä oli 1950-luvun pulavuosina, eikä kohtaa asiakkaita korjaustarvikemyymälässämme. Toki tietyt kuukausittaiset työt tehdään, oli korona tai ei. Nyt suunnitellaan toivorikkaina kesän, syksyn ja loppuvuoden tapahtumia. Ja tehdään erinäisiä huoltohommia, siivotaan varastoja, krapsutetaan pihaa ja puutarhaa, asioita jotka muulloin tahtovat jäädä jalkoihin.  

Marita Wahlroos työnsä lomassa Toivossa.

Marita Wahlroos, Rakennuskulttuuritalo Toivon museoemäntä

Museon arki muuttui koronan vuoksi, osa 3: Viranomaistöitä ja kuvakokoelmanhallintaa etänä

Tässä blogikirjoitusten sarjassa museon työntekijät kertovat, millaisia muutoksia kevään 2020 koronavirus toi heidän töihinsä. Nyt ovat vuorossa rakennustutkija Liisa Nummelin, arkeologisesta kulttuuriperinnöstä vastaava amanuenssi Leena Koivisto ja arkistoista vastaava amanuenssi Timo Nordlund.

Rakennustutkijan työtä etänä

Täällä etätöissä viranomaistehtävät sujuvat entiseen malliin. Puhelin soi ja sähköpostia tulee asiakkailta niin kuin mitään koronaa ei olisikaan. Porin kaupungin uusi Aapeli -asianhallintajärjestelmä mahdollistaa myös lausuntojen kirjoittamisen ja niiden hyväksymisen täältä kotitoimistosta käsin ilman inhimillisiä tapaamisia. 

Liisa Nummelin kotitoimistossaan. Kuva Erkki Salomaa.

Joskus "maakunnan miesten" on kuitenkin vaikea ymmärtää sitä, miksi maastokatselmus ei onnistu! Sitäkin on silti jo kokeiltu Teamsin välityksellä! Yllättävän hyvin toimii, kuten myös 30 hengen viranomaisneuvottelut! Kyllä me suomalaiset ollaan aika kurinalaisia! Osataan pitää se mikrofoni pois päältä silloin, kun ei ole oma puheenvuoro, jolloin taataan häiriötön yhteys. Yhteisesti katsottavat tiedostotkin välittyvät. Varmaan uusia käytänteitä syntyy tulevaisuuttakin varten!

Rehellisyyden nimissä täytyy kuitenkin sanoa, että jotain jää välittymättä, kun ihmisiä ei enää lainkaan tapaa. Kyllä työkavereitakin on välillä kovasti ikävä!

Liisa Nummelin, Satakunnan Museon rakennustutkija

Arkeologiaa koronan aikaan

Keskiviikkoaamu valkenee harmaana – taas räntää. Tänään on tehty tasan 4 viikkoa etätöitä. Aamupalaksi on puuroa ja teetä, puoliso lähtee ajelemaan omaan toimistoonsa Olkiluotoon. Ydinjätettä ei ainakaan vielä loppusijoiteta etänä… Lahjon talon karvaiset lapset aamunameilla ja siirryn työhuoneeseen. Koira aloittaa päivänsä olohuoneen sohvalla, kissa tulee kohta seurakseni ja kiertää kirjahyllyn kautta työpöydälle. Kun en anna asettua parhaalle paikalle läppärin näppäimistölle, se löytää mieleisensä paikan työhuoneen sängyltä.

Leena Koivisto ja niskatyynynä Sale.

Käyn läpi sähköposteja. Huomaa hyvin, että ihmisillä on pääsiäisenä ollut aikaa ulkoilla ja kierrellä maakunnan metsiä. Ilmoituksia mahdollisista uusista muinaisjäännöksistä on useita. Myös metallinetisijöitä on ollut liikkeellä. Vastailen ja vien tietoja muinaisjäännösrekisteriin. Ilmoituksia metsänkäsittelystä lähellä muinaisjäännöksiä on tullut muutama. Ilmeisesti hakkuita tehdään koronasta huolimatta. Käyn välillä keittämässä kahvia ja päästän koiran ulos. Tänään on yksi etäkokous – Sammallahdenmäen maailmanperintökohteen hoitokunta kokoontuu.  On pakko käydä vilkaisemassa peilistä, että hiukset eivät ole ihan pystyssä eikä villapaidan etumuksessa ole koko viikon lounaslistaa. Etätoimistossa ei todellakaan tuhlata aikaa ehostamiseen tai asukokonaisuuksien suunnittelemiseen! Kaksi tuntia ruudun tuijotusta, keskustelua ja kuuntelemista vaatii enemmän keskittymistä, kuin vastaava kokous yhteisen pöydän ympärillä. Kokouksen jälkeen päässä surisee, koira haluaa sisälle ja kissa kiipeää olkapäälle. Lisää kahvia. Juttelen vielä kollegan kanssa puhelimessa yhdessä kirjoitettavasta lausunnosta.

Etätöistä on nopeasti tullut uutta normaalia. Hämmästyttävän helposti asiat hoituvat, kollegat ympäri Suomea ovat itseasiassa tavoitettavissa helpommin kuin ennen, kun kaikki istuvat tietokoneidensa vieressä. Oman museon väen kanssa vitsaillaan Teamsissa. Erilaiset kirjahyllyt, työhuoneiden katot ja keittiöiden seinät tulevat ruudun kautta tutuiksi. Kuten myös meidän kaupungin helpparilaiset, jotka ovat muuten ihan huipputyppejä! Näiden kokemusten jälkeen alan kyllä harkita tarkemmin, onko järkeä matkustaa Helsinkiin yhden kolmen tunnin kokouksen vuoksi. Silti oikeasti yhdessä juodut kokouskahvit tuntuvat tällä hetkellä saavuttamattomalta luksukselta!

Leena Koivisto, Satakunnan Museon amanuenssi

Kuvakokoelmanhallintaa myös etänä

Etätyöt kuva- ja arkistokokoelmien parissa ovat sujuneet varsin mallikkaasti. Vaikka en ole kantanut lähemmäs puolta miljoonaa valokuvaa kotiin etätoimistolle, ovat kokoelmapalvelut olleet käytettävissä miltei tavalliseen tapaan. Valokuvia on kysytty muun muassa aina New Yorkista, Tukholmasta ja totta kai Porista asti. Kaikki ovat saaneet haluamansa aineistot julkaisuunsa, tutkimukseensa tai vaikkapa kotinsa seinälle. Tarvittaessa olen polkaissut fillarilla museolle ja kuvannut halutut negatiivit asiakkaalle. Tässä kohtaa muutaman minuutin mittaisesta työmatkasta on kieltämättä syytä olla tyytyväinen.

Poikkeusaikana Satakunnan Museon Finna-sivuston merkitys on korostunut entisestään. Vaikka museon ovet ovat kiinni, on pääsy museon digitoituihin aineistoihin mahdollista. Käynnissä olevat projektit, kuten valokuvaaja John Englundin ja Satakunnan Kansan lasinegatiivien digitointihankkeet tuovat viikoittain Finnaan uutta mielenkiintoista nähtävää. Lisäksi olemme dokumentoineet koronaviruksen aiheuttamia poikkeusolosuhteita paikallisesti – myös näitä aineistoja on jo nähtävissä Finnassa. Olemme myös panostaneet mielenkiintoisten kuvakokonaisuuksien digitointiin. Paraikaa työstämme valokuvaaja Sven Raidan 35 mm diasarjaa Porista vuodelta 1955, joka on varhaisimpia museon kokoelmissa olevia värikuvasarjoja. 1955 vuoden tunnelmia ilmestyy Finnaan ihmisten iloksi mahdollisimman pian.

Timo Nordlund kuvahommissa - omakuva museossa.

Etäyhteyksien turvin on hoidettu myös muuta ajankohtaista museon ja kaupungin henkilökunnan kesken: museon uuden kokoelmahallintajärjestelmän hankintaprosessia, museon kokoelmapoliittisen ohjelman päivittämistä ja joulukuussa avautuvan näyttelyn tekemistä. Toisin sanoen, mitään ei ole jäänyt poikkeusaikojen vuoksi tekemättä!

Timo Nordlund, Satakunnan Museon amanuenssi

Museon arki muuttui koronan vuoksi, osa 2: Koronakeväänä museossa

Tässä blogikirjoitusten sarjassa museon työntekijät kertovat, millaisia muutoksia kevään 2020 koronavirus toi heidän töihinsä. Tällä kertaa työstään kertoo asiakaspalveluvastaava Lotta Koskinen.

Viikot menevät sekaisin. Kalenterista on katsottava oikea päivä ja viikko. Kalenterin kanssa käsikkäin eläminen kuuluu työnkuvaan, mutta tänä keväänä se tuntuu erilaiselta. Tahti on verkkainen. Töihin lähtiessä sen huomaa; sunnuntaiaamut jatkuvat viidettä viikkoa, on koronakevät.

Jätän pyörän museon eteen, kello on vähän vaille kahdeksan, minua väsyttää. Livahdan sisälle taloon ja vien vaatteet narikkaan, avaan tietokoneen ja alan töihin – äh! – en muistanut leimata itseäni sisälle työaikajärjestelmään – siispä takaisin toimistoon. Tätä uutuutta asiakaspalvelun henkilökunta on opetellut käyttämään työajan muututtua maanantaista perjantaihin kahdeksasta neljää. Kellokortti on sähköinen eikä lainkaan niin korea kuin Rosenlew-museon aulassa esillä oleva laite. Siirtymä on puuduttava – minulle. Työkaverit hehkuvat ilosta saadessaan viettää viikonloput perheidensä parissa. Minun ensimmäinen viikkoni meni silmät ristissä, aina väsytti. Nyt helpottaa jo, ehkä valoisasta keväästä on apua ja niistä viikonlopuista, myönnetään.

Mitä tekee asiakaspalvelun väki koronakeväänä museossa? Ensitöiksemme yhdessä museolehtori Caritan kanssa jaamme varausten peruutukset tasan, otamme puhelimen käteen ja soittokierros voi alkaa. Kaikki on peruutettu tai siirretty hamaan tulevaan. Sitten polkaistaan vauhtiin inventaario, järjestellään varastot, siivotaan lasten leikkipaikat, pakastetaan tavaroita, yskitään pölyä ja siirrytään järjestämään varastokirjanpitoa. Sähköposti ei ole kuullut poikkeustilasta, verkkokauppa ilmoittelee olemassaolostaan, vain puhelin on hiljainen. Elämä ja työ ovat tässä ja nyt. Pölyisten varastojen uumenissa katse on kuitenkin kiinnitetty tulevaan; koska voimme avata ovet taas yleisölle?

Lotta Koskinen omalla työpisteellään Satakunnan Museon lipputiskillä - ilman asiakkaita.

Mietin missä kaikki työkaverit ovat; Tarja on lomalla, Marika päivittää opastusten sisältöjä, Teija etäilee kasvien kanssa Kotka-järjestelmän parissa ja Martti suunnittelee tulevaa syksyä ja somettaa. Lotta eli minä rakennan kesätyöntekijän aikataulua, oman väen lomia, pohdiskelen museokaupan näkökulmasta tulevaa näyttelyä ja nyt kirjoitan tätä. Välillä on huolehdittava, että väliaikaisella henkilöstöllä on kädet täynnä töitä. Osa heistä tekee keskuskortiston digitointia, joku puhdistaa esineitä, avustaa kalustesiirroissa toimiston remontin jäljiltä ja kirjaa varastoja sähköiseen muotoon. Hyörinä on tasaisen hiljaista, museolla on hiljaista, kahvion kylmätiskinkin on hiljaa, outoa.

Teams-palaveri työhyvinvoinnista katkaisee päivän. Tuntuu, että kaikki yhteydet työkavereihin ovat nyt paikallaan. Isoja uudistuksia on ilmassa, joten työhyvinvointi on ihanan normaali ajatus kaiken keskellä; jos vaikka jousiammuntaa. Työkaverit ovat olleet ahkeria, kukin tahoillaan. Digitaalisia sisältöjä puskee ilmoille reipasta vauhtia ja kokonaisuudet hahmottuvat, syksy on kivenheiton päässä. Palaverin jälkeen avaan kansion ja alan lukea Museoliiton konseptisuunnitteluopasta – tarvittiin korona, että tähän saakka ehti. Työpäivät poikkeavat normaalista, vaikka työtehtävät ovat osaksi samoja, vain iloiset asiakkaat puuttuvat. Pullakahvit juodaan, kun saan taas vastata puhelimeen; Satakunnan Museo, Koskinen.

Lounasaika livahti ja sisälsi sähellystä työaikajärjestelmän kanssa. Yritän parhaani ja opin uutta. Olemme ottaneet harppauksen kohti sähköistä maailmaa tänä keväänä. Kiitos siitä kuulunee kaupungin ICT:n porukalle. On opittu uutta, räpelletty, mutta opittu ja puhun vain omasta puolestani. Kevät etenee kesäksi ja syksyksi, vääjäämättä. Tulee hetki, jolloin Gallen-Kallelankadulla on tuulisen tiistaiaamun ihana koululaisten hyörinä, työaika alkaa klo 10.30 ja museoissa avaamme ovet yleisölle - koronakevät oli eilen.

Lotta Koskinen, Satakunnan Museon asiakaspalveluvastaava

Museon arki muuttui koronan vuoksi, osa 1: video-opastuksen teko suljetussa näyttelyssä

Tässä blogikirjoitusten sarjassa museon työntekijät kertovat, millaisia muutoksia kevään 2020 koronavirus toi heidän töihinsä. Aluksi Rosenlew-museon intendentti kertoo, miten syntyi hänen työuransa ensimmäinen video-opastus.




Maaliskuussa 2020 Suomen museot jouduttiin sulkemaan koronan vuoksi. Oli hienoja näyttelyitä, jotka nyt jäisivät ilman kävijöitä. Oli yleisöä, joka ei saisi tulla. Meillä Rosenlew-museossakin oli vasta avattu Ambiente-näyttely. Vain kourallinen väkeä oli ehtinyt vierailla ennen sulkemista.

Jotain pitäisi keksiä! Miten saamme näyttelyn auki virtuaalisesti?

Muut museot innoittajina 

Monet olivat nopeita keksimään ja toteuttamaan, esimerkiksi Porin taidemuseo. Siellä kolmen näyttelyn yhteisavajaiset osuivat ensimmäiselle koronaviikolle. Avajaiset järjestettiin silti, etänä. Oli tehty kaikki voitava, jotta yleisö pääsisi osallistumaan.

Erityisen vaikutuksen teki se, kun  museon henkilökunta kokoontui lopuksi laajaan kuvaan pitäen keskenään turvavälin.
He vilkuttiviat suoraan yleisölle. Katso Porin taidemuseon avajaistallenne täältä. 

Muiden museoiden tekemiä video-opastuksia etsiessäni osuin Instagramin kautta Design-museon Utopia Nyt -kokoelmanäyttelyn opastukselle. Puhelimeni asetuksista johtuen en edes ensin kuullut oppaan ääntä, mutta jo pelkän kuvan perusteella olin varma, että tässä mentiin suurella sydämellä.

Design-museon opas aloitti ja päätti opastuksensa Pastilli-tuolien luona.
Kuva Minni Soverila. Katso opastus täältä.

Taide- ja museokeskus Sinkan Olipa kerran -opastukset tuntuivat vastaavaan suoraan kysyntään ja hyvällä meiningillä. Ihailtavaa, että siellä oli saatu aikaan kokonainen sarja opastuksia.

Sinkan video-opastusten sarjaan saatiin uusi osa joka viikko. Katso sarjaa täältä.

Poikkesin myös sellaisilla virtuaalikierroksilla, jotka oli toteutettu ilman puhuvaa opasta. Monet olivat toimivia. Niissä oli suureen tietomäärään uppoutumisen fiilis, niin kuin isoissa museonäyttelyissä usein on. Museotiloistakin sai hyvän käsityksen. Museoammattilaisena olisin voinut jopa tarkistaa, mitä näyttelyvalaisinmerkkiä missäkin talossa on suosittu 😃

Ison tietomäärän esiin kattamisen sijaan suunnitelmassani siintelivät enemmänkin videoterveiset museosta, tyyliin:

“Täällä olemme, ajattelemme teitä, toivomme että kestätte, mekin kestämme, jaksakaa vielä, kohta nähdään!” 

Koronan aiheuttamassa poikkeustilanteessa tuntui siltä, että nyt tarvitaan ihminen. Ja semmoiseksi ajattelin ryhtyä, vaikkakin ilman aikaisempaa kokemusta video-opastuksen teosta. Museon viestintäväeltä ja pomolta sain siunauksen suunnitelmiini, ja ryhdyin hommiin.

Missä olen ja mitä sanon? 

Opastuksen suunnittelu sujui kuten normaalinkin opastuksen suunnittelu. Mietin stopit, joihin pysähdyn, ja mitä missäkin kohdassa kerron. Kuvaaja on kehottanut suunnittelemaan  lyhyitä “slotteja” ja kellottamaan ne sekuntikellon kanssa, jotta kokonaisuudesta ei tulisi liian pitkä.

Kilautan kollegalle, ja hyvää turvaväliä pitäen neuvottelemme muutamista näyttelyopastuksen yksityiskohdista. Pitkäaikainen työkaverini, asiakaspalveluassistentti Marika on lähes aina minua paremmin perehtynyt faktoihin. Hänellä on mahtavat muistisäännöt, kuten:

“Miten erotan ohran muista viljalajeista? Oulu – ohra – vihneet ylös asti, koska Oulukin on pohjoisessa.” 

Opastaessaan hän käyttää asioiden muistamiseksi sujuvasti puolison ja lasten syntymäaikojen muodostamia numerokuvioita ja ties mitä pihalla päivystävän aamuisen meriharakan ja taivaankappaleiden toisiinsa yhdistämistä.

Minulla ei ole kattavaa muistisääntövarantoa, eikä ohran tunnistamisesta ole tässä kohtaa apua, joten videolla tullaan menemään puhtaasti työmuistini varassa. Tämä tarkoittaa sitä, että lunttipaperia tarvitaan.

Lunttipaperi😃

Marika ehdottaa, että videoon olisi kiva saada museo myös ulkopuolelta. Olen samaa mieltä. Lisäksi keskustelemme kankaiden kuvioista.  Mitä Timo Sarpaneva niistä mietti?  Huomaamme molemmat Ambiente-kankaiden “linnut”, joista muutama muukin on maininnut.

Kuvaus, käy!  

Tyhjässä museossa on kuvauspäivänä minun ja kuvaajan lisäksi vain kaksi museon työntekijää, hekin talon eri päissä. Työrauha on taattu.

Kuvausrupeama kestää 2,5 tuntia. Sen tuloksena syntyy viisiminuuttinen video. Suurin osa “sloteista” kuvataan kahteen tai kolmeen kertaan, sillä sössin sanoissani tai unohdan, mitä piti sanoa. Vain yksi pätkistä menee kerralla purkkiin. 

Kätken lunttipaperin ja lukulasini näyttelyesineenä olevan selailtavan kangasnäytepakan alle. Sen ääreen juoksen aina välillä kertaamaan seuraavan pätkän asiat.

Saan kuvauksen aikana täsmällisiä ohjeita kuvaajalta:

“Nouse jakkaralta normaalisti, älä pomppaa!”
“Aikaa on, älä pidä kiirettä.”
“Laita kädet eteen, niin kuin Sanna Marin!” 

Mieleeni ei ole jäänyt koronatiedotustilaisuuksissa esiintyneen pääministerin käsien paikka. Kuvaaja näyttää: vatsan päällä, kyynärpäät koukussa ja kädet päällekkäin. Asento tuntuu minusta oudolta. Silti tottelen kiltisti, ja se näyttää myöhemmin katsottuna ihmeen luonnolliselta.

“Käy. Ole hyvä!”

Seuraavana aamuna saan sähköpostiini videon linkin. Editoitu versio näyttää onnistuneelta. Valitsemani raati museon väkeä peukuttaa myös, peukut ylöspäin.  Ei muuta kuin julkaisu YouTubeen.👍

Katso video täältä. Huomaa kädet kohdissa 0:47 ja 4:06!

Kiitän näyttelyn tuottanutta Museo Milavidaa ja tutkija Mari Lindiä upeasta näyttelystä, kuvaaja Mika Haavistoa kärsivällisyydestä, ja työkavereita loistavasta tuesta!


Leila Stenroos, Rosenlew-museon intendentti

Sata vuotta pimennossa – valokuvaaja John Englundin valokuvat näkevät vihdoin päivänvalon poikkeustilasta huolimatta

Valokuvaaja John Englundin (1870–1929) ainutkertaisten lasinegatiivien tarina on pitkä. Kun Englund kävi paljekamerallaan valottamassa lasilevyn Porin torin varrella, Waasan pankin edustalla vuonna 1900, päätyi negatiivi vedostamisen jälkeen alkuperäiseen laatikkoonsa odottamaan digitaalista maailmaa ja sen luomia mahdollisuuksia yli vuosisadan ajaksi. Viimein 120 vuoden jälkeen kuva pankkirakennuksesta, sekä noin 2 999 muuta Englundin valokuvaa näkevät digitaalisena päivänvalon Satakunnan Museon Finna -sivustolla.

Waasan pankki Porin torin laidalla noin vuonna 1900. Kuva: John Englund / SatM.

Vuosikymmenet vaihtuvat, lasinegatiivit pysyvät

John Englund. Kuva: Central Atelier / SatM.

John Englund oli tukholmalaissyntyinen valokuvaaja, joka porilaistui vuonna 1894. Englundin tie Poriin kulki Helsingin kautta, missä hän työskenteli tanskalaisen valokuvaaja Charles Riisin sekä ”presidentin serkku” K. E. Ståhlbergin kuvaamoissa. Tarina kertoo, että 1860-luvulla Porissa kuvannut Riis olisi vinkannut Englundille vapaista kuvausmarkkinoista Porissa. Englund pakkasi laukkunsa ja lähti länsirannikolle perustamaan omaa kuvaamoaan. Englundin oma kuvausateljee toimi Porissa lopulta osoitteessa Länsi-Esplanadi 17 (nyk. Länsipuisto 17).

Kun Englund menehtyi vuonna 1929, jäivät hänen lasinegatiivinsa niille sijoille. Negatiivit päätyivät Englundin perheen ja perikunnan haltuun, ja hyvä niin. Lasinegatiivit pysyivät tallessa halki vuosikymmenien. Välissä sattui ja tapahtui niin hyvässä kuin pahassa: Porin pommitukset 1940, Porin 400-vuotisjuhlat 1958, Pori Jazzin ensikajahdukset 1966 ja Porin Ässien Suomen mestaruus 1971 sekä aimo annos virtauksia Kokemäenjoessa. Kiitos Englundin perillisten, verrattain mittava lasinegatiivikokonaisuus säilyi pääosin vahingoittumattomana ja hyvässä tallessa. Paljon on myös tuhoutunut. Yli 30 vuotta toimineen valokuvaamon mittakaavassa 3 000 lasinegatiivia on lopulta pienehkö määrä. Kulttuurihistoriallisesti määrä on kuitenkin valtava.

Länsipuisto 17, Pori. Ns. Englundin rakennus purkamisvuonna 1995. Kuva: Pentti Pere / SatM.

Satakunnan Museo astuu mukaan tarinaan 1970-luvun loppupuolella. Ehkäpä Englundin perillisillä ei enää ollut mahdollisuutta säilyttää haurasta kuvamateriaalia, joten he tarjosivat negatiiveja säilytettäväksi Satakunnan Museolle. Tarkempia muistiinpanoja säilyttämisvastuun vaihtumisesta ei ole jäänyt jäljelle, mutta lasinegatiivilaatikot päätyivät deponoituina Satakunnan Museon arkistohyllylle odottamaan valotetumpaa tulevaisuutta. Valokuvien merkitys tietysti ymmärrettiin museossa välittömästi. Englundin valokuvanäyttely ”Poria ja porilaisia” oli esillä Satakunnan Museossa 22.11.1979–27.1.1980. Näyttelyssä oli nähtävillä arviolta 5 prosenttia lasinegatiivikokonaisuuden valokuvista.

Poria ja porilaisia -näyttely Satakunnan Museossa 1979. Kuva: Jalo Porkkala / SatM.

Poria ja porilaisia -näyttely Satakunnan Museossa 1979. Kuva: Jalo Porkkala / SatM.

Paluu kuva-arkistoon

Pienen valonpilkahduksen jälkeen kuvat vaipuivat kuitenkin taas pimentoon. Näyttelyn sulkeuduttua Porissa koettiin ja nähtiin porirockin nousu ja tuho, FC Jazzin mestaruus 1993, suuri kaupunkitulva 2007, puhumattakaan miljoonien vesilitrojen virtaamisesta Kokemäenjoessa. Lasinegatiivilaatikot löytyivät edelleen samasta paikasta Satakunnan Museon valokuva-arkiston hyllyltä – koskemattomina.

Syitä koskemattomuuteen on vähintään useita: museo ei voinut ryhtyä toimenpiteisiin kuvien kanssa, sillä ne eivät olleet museon omaisuutta – kuvat olivat ainoastaan pitkäaikaisessa säilytyksessä museolla. Ehkäpä kuvien omistajat kokivat, että lasinegatiivit olivat nyt hyvässä tallessa eikä muita toimenpiteitä niiden suhteen tarvittu. Lisäksi nykypäivän kuvienkäsittelymahdollisuudet ovat tietenkin täysin toisenlaiset kuin esimerkiksi 1990-luvulla. Lasinegatiivien vedostaminen ja reprokuvaaminen filmille olisi vaatinut huomattavia resursseja. Mutta ajan hammas on armoton. Vuosikymmenten vaihtuessa lasinegatiivit haurastuvat, esimerkiksi niiden emulsio saattaa varista lasista irti. Iski huoli ja ymmärrys siitä, että viimeistään nyt olisi aika toimia.

Englundia kaikille

Saapui vuosi 2019. Englundin lasinegatiivikokonaisuus on osunut silmiini Satakunnan Museon valokuva-arkistossa useampaan kertaan, ja siitä on ollut monesti puhetta niin museon sisällä kuin ulkopuolellakin. Useasti suu on loksahtanut auki, kun olen ottanut sattumanvaraisesti valopöydälle esille jonkin Englundin valottaman lasilevyn. On mykistävää, että käsissä oleva lasinegatiivi on valotettu muutaman metrin päässä siitä, kun Akseli Gallen-Kallela maalasi freskojaan Juséliuksen mausoleumissa vuonna 1903. Ja mikä kuva! Tunnelma on autenttinen. Gallen-Kallelan sikarinsavun voi miltei haistaa, kun kuvan saa lopulta korkearesoluutioisena auki tietokoneen näytölle. Mitä kaikkea muuta lasinegatiivikokonaisuus pitääkään sisällään?

Akseli Gallen-Kallela (vas.) freskomaalauspuuhissa Juséliuksen mausoleumissa 1903. Kuva: John Englund / SatM.

Saapui syksy 2019. Istuimme museonjohtaja Juhani Ruohosen huoneessa allekirjoittamassa Englundin suvun edustajien kanssa lasinegatiivikokonaisuuden luovutussopimusta Satakunnan Museolle. Tilanne oli miltei historiallinen – takana oli 90 vuosikymmentä, ja seuraava luku lasinegatiivien tarinassa olisi alkamassa. Samaan aikaan opetus- ja kulttuuriministeriö ilmoitti haettavaksi avustuksia museoille merkittäviä digitointihankkeita varten. Palaset loksahtivat paikoilleen. Satakunnan Museo sai apurahaa 20 000 euroa, ja Englundin kuvien digitointihanke alkoi tammikuussa 2020.

Digitointia koronaepidemian keskellä

Paraikaa digitointiprojekti on täydessä vauhdissa. Projektia ei pysäytä edes järkyttävä koronaviruspandemia. Projektityöntekijä Ville Nikander käy Satakunnan Museon digitointipisteellä kerran viikossa ja kuvaa lasinegatiiveja koko loppuviikon luettelointitarpeiksi. Nikander luetteloi valokuvat museon kokoelmahallintajärjestelmään virusepidemian vuoksi etätyönä. ”Uusia” Englundin kuvia ilmestyy kerran viikossa kaikkien nähtäväksi museon Finna-sivustolle. Huhtikuuhun 2020 mennessä Englundin käytännössä aiemmin tuntemattomia kuvia on ilmestynyt Finnaan noin 500 kappaletta.

Projektin aikana pyritään digitoimaan, luetteloimaan ja happovapaasti uudelleenpakkaamaan niin paljon kuvia kuin mahdollista. Noin puolen vuoden projektin aikana tosin ei kaikkia 3 000 kuvaa ehditä käymään läpi. Loput tehdään museon omana työnä niin pian kuin mahdollista.

Englundin lasinegatiivilaatikoita. Kuva: Timo Nordlund / SatM.

Ville Nikander digitoimassa Englund-kokoelmaa 3.4.2020. Kuva: Timo Nordlund / SatM.

Englundin kuvien monta kulmaa

Vastikään digitoituja Englundin kuvia katsellessa ei voi välttyä liudalta kysymyksiä. Mikä sai ihmiset tulemaan kuvattavaksi Englundin ateljeeseen? Kuka Englundilta tilasi dokumentaarisia kaupunkikuvia vai halusiko hän tallentaa kaupunkinäkymiä itse? Mitkä olivat Englundin kuvaamisen motiivit ylipäänsä - oliko kyseessä pelkkää bisnestä vai oliko hänellä kuvaamisessaan tietoinen dokumentaarinen tai jopa taiteellinen näkökulma? Toki Englundin kuviin mahtuu myös ns. tilaustavaraa. Esimerkiksi suuret teollisuusyhtiöt, kuten Rosenlew, tilasivat Englundilta kuvia rakenteilla olevista Aittaluodon tehtaistaan. Myös näissä otoksissa on kuitenkin nähtävissä harkittuja sommitelmia ja taitavaa teknistä osaamista.

Porin Aittaluodon sulfiittitehdas rakennusvaiheessa kesäkuussa 1920. Kuva: John Englund / SatM.

Paikoin jopa maalaukselliset kuvat Porista ja porilaisista henkilöistä sekä tarkasti 1900-luvun alun katuja ja rakennuksia dokumentoivat kuvat ovat selvästi tarkoin harkittuja. Englund ehkäpä ymmärsi tekevänsä leipätyönsä ohella myös tärkeää tallennustyötä. Porilaisia katumaisemia ei oltu juurikaan kuvattu sitten Charles Riisin (1837–1915) jälkeen. Myös kuvaamot olivat kaupungissa vähissä. Englundin ateljeessa Länsi-Esplanadi 17:ssa kehitettiin myös muiden paikallisten kuvaajien valokuvia. Ei liene paljoakaan liioiteltua sanoa, että Englundin ateljee oli porilaisen valokuvauksen ydinaluetta koko liikkeen toiminta-ajan 1894–1929.

Kuvien monipuolinen sisältö kertoo parhaimmillaan monta tarinaa tietysti kuvien kohteesta, Englundin kuvaustaidoista ja -intresseistä mutta myös Englundin asemasta valokuvaajana Porissa, kuvien tilaajista sekä ylipäänsä Porin kaupungista ja porilaisista. Lasinegatiivien sisältö on miltei ehtymätön arkku porilaista kulttuurihistoriaa.

Yrjönkadun ja Alexandrankadun (nyk. Hallituskatu) kulmaus 1900-luvun alussa. Kuva: John Englund / SatM.

Luvian poikain palatsi puistojen risteyksessä Porissa, 1902. Kuva: John Englund / SatM.

Entä Englundin valokuvien merkitys valtakunnallisesti? Vertauksien tekeminen tunnettuihin nimiin, esimerkiksi Victor Barsokevitschiin tai Signe Branderiin, eivät ole tuulesta temmattuja. Barsokevitsch kuvasi monipuolisesti pääosin oman kuvaamonsa piikkiin ja onnistui säilyttämään miltei kaikki kuvaamansa lasinegatiivit. Signe Brander taas kuvasi esimerkiksi kaupunkinäkymiä Helsingin kaupunginmuseolle dokumentointihengessä. Taustat luovat väistämättä eroja lopputulemaan. Joka tapauksessa Englundin kuvien kohdalla kyse on teknisesti taitavasta ja myös erinomaisen taiteellisen silmän omaavasta 1800–1900-lukujen vaihteen valokuvaajasta, joka onneksemme työskenteli Porissa. Ilman Englundin lasinegatiiveja olisi Porin valokuvahistoria huomattavasti köyhempi.

Mitä seuraavaksi?

Kun tärkein työ eli kaikkien kuvien digitoiminen ja luettelointi on tehty, on aika miettiä Englundin valokuvien elämänkaarelle jatkoa. Satakunnan Museon julkaiseman Kahden kuvan aika -valokuvateoksen yhteydessä käytettiin muun muassa osaa Englundin huimasta kuvasarjasta Keski-Porin kirkon tornin korkeimmasta kohdasta. Kyseessä on miltei 360 asteen panoraamakuva Porin kaupungista, jonka valokuvaaja Mika Haavisto nykypäivänä kuvasi osittain uudelleen kirjan kuvitukseksi. Tätä ideaa olisi jollakin tapaa mielenkiintoista laajentaa teemalla ”Englundin jalanjäljillä”. Englundin kuvat ansaitsisivat myös tulla nähdyksi itsenäisenä valokuvajulkaisuna. Toisaalta Englundin valokuvanäyttely olisi korkea aika uusia 40 vuoden jälkeen. Aiomme Satakunnan Museossa miettiä erilaisia vaihtoehtoja.

Mika Haavisto Englundin jalanjäljillä Keski-Porin kirkon tornissa 28.8.2019. Kuva: Timo Nordlund / SatM.

Juuri nyt, kun koronaepidemia on yltymässä ja ihmisten on pysyttävä sisätiloissa, on Englundin kuvien paras käyttötarkoitus yksinkertaisesti niiden katselu. Oheisen linkin takaa on mahdollista nähdä käynnissä olevan digitointiprojektin tuloksia. Toivottavasti juuri sinä saat kuvista elämyksiä ja ajatuksia. Uskon, että tätä toivoi myös valokuvaaja John Englund painaessaan paljekameransa laukaisinta esimerkiksi Reposaaren satamassa 1900-luvun alussa.

John Englundin digitoituja lasinegatiiveja Satakunnan Museon Finna-sivustolla.

Englundin vaimo Mandi ja tytär Ingrid Reposaaressa 1900-luvun alussa. Kuva: John Englund / SatM.

Englundin lasinegatiivien pitkä tarina tulee väistämättä vielä jatkumaan pitkään. Kiitos siitä kuuluu valokuvaajan perillisille. Heidän hellässä huomassa kuvat säilyivät huimat 18 250 päivää ennen niiden päätymistä Satakunnan Museon valokuva-arkistoon 1970-luvun lopulla.


Timo Nordlund
amanuenssi
Satakunnan Museo