Englund – raikkaita tuulia menneisyydestä

130 vuotta sitten Porilla kävi tuuri. Lokakuussa 1894 tukholmalaissyntyinen valokuvaaja John Englund ja hänen vaimonsa, helsinkiläinen retusoija Mandi (os. Erikson) muuttivat kaupunkiin. He olivat työskennelleet aiemmin muun muassa suomalaisen valokuvauksen pioneerin Karl Emil Ståhlbergin valokuvausateljeessa Helsingissä.  

Nyt oli aika aloittaa uusi luku elämässä – John ja Mandi lähtivät Poriin perustamaan omaa valokuvausateljeeta sekä perhettä. Tästä sai alkunsa noin 35 vuoden ajanjakso, jonka hedelmistä saamme nyt nauttia Satakunnan Museon Englund-näyttelyssä ja kirjauutuuden Valokuvausatelieri John Englund sivuilla.  

 

Englund Satakunnan Museossa 9.5.2024–23.2.2025. Kuva: Timo Nordlund / SatM

Näyttelyn monta kulmaa 

Näyttely Englund tuo esille valokuvaaja John Englundin ja hänen valokuvaamonsa monipuolista tuotantoa. Samalla nähdään välähdyksiä Porin, porilaisten ja lähiseutujen 90–130 vuoden takaisesta historiasta sekä laajemmin koko Suomen kulttuurihistoriasta. Näyttelyssä esillä olevat valokuvat perustuvat vuonna 2020 alkaneeseen Englundin lasinegatiivien ja vedosten digitointiprojektiin. Englundin valokuvat ovat henkeäsalpaavan detaljirikkaita ja teknisesti korkealaatuisia näkymiä menneisiin aikoihin.  

Enemmän kuin valokuvanäyttely 

Valokuvien lisäksi näyttelyyn mahtuu myös paljon muuta. Haluamme kertoa, kuka John Englund oli, ja nostaa hänet ja hänen valokuvaamonsa nimen entistä vahvemmin suomalaisen valokuvauksen historian lehdille. Englund oli vahvasti verkostoitunut valokuvaaja, jonka taitoja osattiin arvostaa jo hänen elinaikanaan. Kun puhumme esimerkiksi Karl Emil Ståhlbergistä, Daniel Nyblinistä, Victor Barsokevitschista tai Signe Branderista, voimme yhtä hyvin puhua myös John Englundista. 

Näyttelyssä kerromme myös Englundin perheen tarinan. John ja Mandi ihastuivat Poriin ja viettivät kaupungissa loppuelämänsä. He saivat kolme lasta ja elivät samassa rakennuksessa kuin missä heidän valokuvaamonsa sijaitsi eli osoitteessa Länsi-Esplanaadi 17 (nyk. Länsipuisto). Lisäksi näyttelystä löytyy muun muassa Englundien kotoa ja valokuvausateljeesta peräisin olevia esineitä sekä Englundin 124 vuoden takaista Porin kirkon torniin suuntautunutta kuvausmatkaa mukaileva lyhytelokuva.

Lisäksi on syytä mainita John ja Mandi Englund työllistäjinä. Parhaimmillaan heidän palkkalistoillaan oli toistakymmentä nuorta naista, jotka etenivät urallaan valokuvaamossa juoksutytöstä äärimmäisen taitaviksi retusoijiksi, kuvien kehittäjiksi tai valokuvaajiksi asti. Aina ei olekaan selvää, onko valokuvan ottanut John vai hänen työntekijänsä, kuten esimerkiksi Edith Sternberg tai Emmi Blomqvist. Palkkaakin Englundit maksoivat paremmin kuin esimerkiksi puuvillatehdas Kokemäenjoen pohjoispuolella. Myös valokuvaamon työntekijöihin on mahdollista tutustua näyttelyssä.  

Englundin Pori

Historiallisista valokuvista löytyy myös mielenkiintoisia näkymiä nykypäivään. 1800- ja 1900-lukujen taitteessa Pori oli vetovoimainen kasvukeskus. Suuryritykset, kuten Porin Puuvillateollisuus Oy ja Oy W. Rosenlew Ab, työllistivät tuhansia ihmisiä aina ulkomaita myöten. Tapahtumia ja kulttuurielämää riitti, ja kaupungin väkiluku oli vahvassa kasvussa. Itse kukin voi Englundin valokuvien äärellä pohtia, mitkä tuolloin olivat kasvavan kaupungin keskeiset elementit ja mitä ne voisivat olla nyt.

Englundin valokuvien äärellä on hyvä pohdiskella myös rakennetun ympäristön merkitystä kaupungille, kaupunkilaisille ja kaupungin identiteetille. Osa Englundin kuvissa näkyvistä rakennuksista on edelleen aktiivisessa käytössä luoden kaupunkilaisille uusia merkityksiä, kokemuksia ja konkreettisia näkymiä – yhdessä tuoreemman rakennuskannan kanssa. Omaleimaiset rakennukset luovat kaupungin tarinaa ja ylläpitävät sen pitkää historiaa. Kuten Englundin arvokkaista lasinegatiiveista, myös näistä kannattaa pitää kiinni. 

Entä itse John Englund? Maahanmuuttajataustaisena ei välttämättä ollut helppoa saapua pienehköön ja hänelle ennalta tuntemattomaan länsirannikon kaupunkiin Suomen suuriruhtinaskunnassa. Perhe kuitenkin otettiin kaupungissa suopeasti vastaan, ja nopeasti John löysikin itsensä kaupungin niin sanotuista kulttuuri- ja bisnespiireistä. Tällä kertaa tuuri ei osunut Tukholman tai Helsingin kohdalle.   

 

Englund-näyttely ja kirja – miksi juuri nyt?  

Idea näyttelystä syntyi samalla hetkellä, kun John ja Mandi Englundin tyttärenpoika lahjoitti Englundin lasinegatiivikokoelman Satakunnan Museolle syksyllä 2019. Tästä alkoi hurja digitointi- ja luettelointiprojekti, joka on nyt pääosin saatu valmiiksi. Tähtäimenä oli alusta alkaen Englund-näyttely, ja unelmissa siinsi myös Englundista kertova valokuvateos.  

Nämä molemmat käyvät nyt toteen, mistä on kiittäminen opetus- ja kulttuuriministeriötä digitointiprojektin aloittamisen mahdollistamisesta sekä Valokuvausatelieri John Englund -kirjan osalta Svenska Kulturfonden i Björneborgia teoksen kustannuksiin osallistumisesta.  

Valokuvausatelieri John Englund -kirjan toimittajat Minna-Liisa Salonsaari
ja Timo Nordlund. Kuva: Viljami Koskela / SatM

Kiittäminen on myös lukuisia Englund-projektin parissa työskennelleitä museon työntekijöitä, harjoittelijoita ja kesätyöntekijöitä, joita ilman tähän pisteeseen ei olisi päästy. Kiitokset kuuluvat lisäksi Englundin jälkipolville, jotka ovat auttaneet projektissa pitkin matkaa. Pitivätpä he huolen myös siitä, että Englundin lasinegatiivit säilyivät noin 120 vuotta aina meidän päiviimme asti.  

Vastedes lasinegatiivien säilyttämisestä vastaa Satakunnan Museo. Samalla museo tarjoaa kuvat kaikkien nähtäväksi näyttelyn, valokuvateoksen ja museon Finna-sivuston kautta.  

Tervetuloa John Englundin Poriin, Satakunnan Museoon!  

Timo Nordlund 

Kirjoittaja on Satakunnan Museon näyttelytyön intendentti. 

Englund Satakunnan Museon Sali-näyttelytilassa 9.5.2024–23.2.2025.

Valokuvausatelieri John Englund -kirja saatavana Satakunnan Museosta ja Porin kaupungin verkkokaupasta 9.5.2024 alkaen. 

Photogrammetry in the Museum

 

Satakunnan Museo sai helmi- ja maaliskuun ajaksi vieraan Tšekeistä. Tomáš Linhart saapui Erasmus+ -harjoitteluun museon näyttelytiimiin, tehtävänään mm. kaupunkipienoismallin digitointisuunnitelman tekeminen sekä museoesineiden 3D-digitointi. Poriin Tomáš saapui Ústí nad Labemin kaupungista, Jan Evangelista Purkyněn yliopistosta ja Monument Documentation -opintojensa parista. Tomáš kirjoitti museon blogiin kokemuksiaan kaupunkipienoismallin digitoimisesta.

At the beginning of 2024, the idea of digitising a model of the city of Pori in 1852 was born. 

The first task was to draw up a plan for the digitisation, where I presented the museum with the options of different 3D scanners, and after careful consideration we ordered one of them - Revopoint Range 2. 

But what happened? The transport of the scanner got stuck. We had to resort to the classic method, photogrammetry.   

Photogrammetry is the process of photographing an object from all angles and then using a computer to create a 3D model. This can be done in two ways: by composing the photographs or by analysing the object from the video.

 There are several types of editing software. One runs in the browser, where the user uploads their photos (or video) and the AI rearranges it into a model. This is more useful for smaller objects. For larger objects, it's better to use Meshroom, for example, which composes photos using the computing power of the machine it's running on. Meshroom users can also rearrange photos as they wish. The most widely used browser-based photogrammetry software is Polycam. Unfortunately, Polycam is limited to a certain number of photos, so it’s better to own a powerful computer that can handle large volumes of photo processing.

However, firstly there were problems with photogrammetry in the form of reflections from the glass around the model itself. We had to come up with something that would allow us to move the camera over the model. 

To avoid the hassle of getting a telescopic camera mount or a simple selfie stick for the phone, we created our own version of a moving camera mount from things we found in the museum.

After a series of futile photogrammetric attempts to capture the model correctly, we have probably identified the real cause. The model itself is too small and too detailed for photogrammetry. Or maybe we don’t have the efficient computing power to process such a huge number of photographs properly, who knows...

In addition to the attempts to create a 3D model of Pori, we decided to create 3D models of various exhibits from the warehouse or exhibition. Examples include an anatomical doll from the 17th century and a wooden statue of John the Baptist.

At least 40 photos from all angles and zoom options are needed to capture all the details on the object. The problem arises when the object is all white. In this case it is better to use a laser scan, which also copies the shape. If the program is shown a photo of an all-white object, it will assume that only one side has been scanned, and the program will render only one "bulging" side of the object, not the whole.

Satakunnan Museo uses the globally available web application SketchFab to present the models.

After creating a few 3D models, the next step was to rent time at the 3D printer at the local library and try 3D printing a statue of Johannes Kastaja. The Pori City Library owns an Ultimaker S3 3D printer, so we booked it for a few hours and got to work. The entire 3D printing process took a total of 1 hour and 40 minutes.

The 3D printed figure of Johannes Kastaja now adorns Johanna’s office and hopefully more photogrammetric adventures await us.

Artikkelin teksti: Tomáš Linhart. Kuvat: Timo Nordlund ja Tomáš Linhart. 

 

Museopalveluita meille kaikille

Hanketyöntekijä Eeva Karhunen on työssään saanut perehtyä satakuntalaisen kulttuuriperinnön aarteisiin niin arkistoaineistoa penkomalla kuin säkyläläisen kalastajan verkkovajaan eli komiin kurkistamalla. Kuva Sari Kaarto

Työskentelen Satakunnan Museon Museopalveluita meille kaikille -hankkeessa. Elokuussa 2023 käynnistynyt hanke kestää kahdeksan kuukautta. Hanketta rahoittaa Museovirasto ja koordinoi alueellisen työn intendentti Akuliina Aartolahti. 

Tavoitteet 

Hankkeen tavoitteena on ensin määritellä, mikä on alueellinen museopalvelu ja tuottaa sitten palveluiden patteristo yhdessä paikallisten ihmisten kanssa. Pilottikunniksi valikoituivat Kokemäki, Ulvila, Siikainen ja Säkylä. Mukaan lähteneiden tahojen kanssa haarukoitiin heidän tarpeistaan lähtien, millaisia museopalveluja hankkeessa voitaisiin toteuttaa yhdessä. Yhteistyö on sittemmin johdattanut minut monenlaisiin seikkailuihin satakuntalaisen kulttuuriperinnön parissa. Tutuksi ovat tulleet niin pitsimäisen sirot siikaislaiset lasikuistit kuin nuotanveto jäänhuuruisella Säkylän Pyhäjärvellä.   

Millaisia projekteja on käynnistynyt?

Siikaislaiset lasikuistit

Hankkeessa toteutettiin verkkonäyttely Seinätön museo -alustalle Raija Collanderin toimittaman teoksen Siikaislaiset lasikuistit, Pohjois-Satakunnan kaunottaret (1999) pohjalta yhdessä Siikaisten kotiseutuyhdistyksen kanssa. Pitsimäisen sirot siikaislaiset lasikuistit ovat kaunistaneet ympäristöään jo pitkälti toistasataa vuotta. Ne syntyivät aikoinaan metsäkauppojen tuoman vaurauden ansiosta, taitavien ja taiteellisten käsityöläisten työstäminä. Kuistien avulla haluttiin osoittaa talon vaurautta, ja ne olivatkin tavallaan oman aikansa statussymboleita.

Alavuorijärven Juhantalossa on säilynyt vanhin siikaislainen lasikuisti. Oven yläpuolella olevassa koristelaudassa on vuosiluku 1874. Kuva Eeva Nummi. 

Sepän matkassa -mediaopas

Seinätön museo -alustalle toteutetun mediaoppaan avulla voi tutustua Leineperin ruukin historiaan ja rakennuksiin. Leineperin ruukki on ollut keskeinen osa Ulvilan elämänmenoa jo satojen vuosien ajan. Ruukki perustettiin Kullaanjoen Katokosken rannalle vuonna 1771. Kukoistuskaudellaan se oli yksi Suomen suurimmista manufaktuuriraudan tuottajista. Raudanjalostus päättyi 1900-luvun alussa, ja seuraavina vuosikymmeninä alue toimi maanviljelystilana. Museo- ja virkistyskäyttöön ruukki restauroitiin vuosina 1988–1994.

Toisin kuin monissa muissa rautaruukeissa, Leineperissä masuuni on säilynyt tähän päivään asti. Masuunissa pelkistettiin rautamalmista puuhiilen avulla takki- eli raakarautaa. Kuva SatM

Ulvilan historiapolku -mediaopas

Ulvilan historiapolku johtaa Pyhän Olavin kirkon jyhkeiden kivimuurien katveesta Kellarimäelle. Sieltä matka jatkuu Ulvilan vanhaan pappilaan, jonka tienoilla on sijainnut aikoinaan myös kuninkaankartano. Aikamatka päättyy Liikistön muinaiselle saarelle. Ulvilan historiapolku -mediaopas

Ulvilan keskiaikaisen kirkon sakastin seinän vierestä vuonna 2004 löydetty rahakätkö on suurin keskiaikainen aarrelöytö nykyisen Suomen alueelta. Kuva SatM.

Säkylän Pyhäjärven ammattikalastuksen historiaa

Säkylä-seuran kanssa tiiviissä yhteistyössä toteutetun tutkimushankkeen tavoitteena on tallentaa tuleville sukupolville Säkylän Pyhäjärven ammattimaiseen kalastukseen liittyvää aineistoa. Säkylän kunnanviraston valtuustosalissa tammikuun lopulla järjestetyssä muisteluillassa katseltiin vanhoja ja uudempia kalastuskuvia, jotka saivat yleisön pohtimaan muun muassa verkkojen materiaalia ja kalapaattien moottoreiden saloja. Näillä rannoilla kauan kulkenut kalamiesten tietotoimiston juttu nautintoaineesta nimeltään ”kolvaalainen” sai myös historiallisen vahvistuksen olemassaololleen.

Säkylän Isokylän nuottakunta lajittelee saalistaan kalasataman hallissa. Kuvassa kalastaja Tapio Juhola säätelee kalojen putoamista liukuhihnalle. Kuva Eeva Karhunen.

Säkylänharjun harvinaisuuksia

Harjualueen luonnon harvinaisuudet harjusinisiipi, kangasraunikki, vuorimunkki ja masmalo on kuvattu Raija Äärin taiteilemiin postikortteihin, joita voi ostaa Säkylä-seuralta. Postikorttien pohjalta toteutettiin verkkonäyttely yhteistyössä Satakunnan Museon Luontotalo Arkin kanssa.

Vuorimunkin taivaansiniset kukkapallerot avautuvat heinä-elokuussa. Erittäin uhanalaiseksi luokiteltu laji viihtyy Säkylänharjun kuivilla rinnemailla. Kuva Raija Ääri.

Karimaan puutarha

Kokemäen Paistilassa sijaitseva Karimaan puutarha on pieni paratiisi, jonka puutarhuri Verner Viitasaari loi tahdonlujuudella ja ahkeruudella karikkoisesta joutomaasta. Hankkeessa laaditaan suunnitelma puutarhan perustajan valokuva-albumien digitoimiseksi sekä puutarhan historiasta kertovan kiertonäyttelyn toteuttamiseksi.

Kokemäkeläisen Karimaan puutarhan perustajan, Verner Viitasaaren, valokuva-albumit kertovat puutarhakulttuurin kehityksestä maassamme. Kuva Matti Poutvaara, Museovirasto.

Satakunnan Museon Parvi

Museopalveluita meille kaikille -hanke on ollut mukana Satakunnan Museon uuden vaihtuvien näyttelyiden tilan toiminnan suunnittelussa. Museon toisessa kerroksessa sijaitsevalla Parvella toimijat eri puolilta Satakuntaa voivat järjestää omaan kulttuuriperintöönsä liittyviä näyttelyitä.

Haasteita

Hankkeen toteuttamisen suurimmat haasteet liittyvät siihen, että kuntien palkkalistoilta ei tahdo löytyä henkilöitä, joiden toimenkuvaan museopalvelut kuuluisivat. Kotiseutuyhdistysten ja paikallismuseoiden tilanne on sekin vaikea. Kolmannen sektorin toimintaa pyöritetään yleensä vapaaehtoisvoimin, ja käytettävissä olevat taloudelliset resurssit ovat niukat. Niinpä suuria, aikaa vieviä toiveita, kuten esimerkiksi vanhojen valokuvien skannausta ja luettelointia, olisi paljon. Tällaisia palveluita museolla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta toteuttaa, vaan tarjolla on ainoastaan neuvontaa ja ohjausta. Toinen käytännön ongelma on ollut, että alueellisten museopalveluiden konsepteja ei ole valmiiksi olemassa, vaan niitä vasta kehitellään hankkeessa. Sekä hanketyöntekijän että yhteistyökumppaneiden on ollut vaikea hahmottaa, mikä voisi olla sellainen museon alueellinen palvelu, joka olisi mahdollista toteuttaa hankkeessa.

Iloja

Parasta hankkeessa on mielenkiintoisten aiheiden ohella ollut tutustuminen aktiivisiin ja innokkaisiin ihmisiin, jotka tekevät työtä kotiseutunsa ainutlaatuisen perinteen hyväksi muun muassa kotiseutuyhdistyksissä.

Hanketyöntekijä Eeva Karhunen

Keväällä 2022 museonäyttelyt kertovat selviytymisestä

Satakunnan Museon monivuotinen tutkimustyö huipentuu 8.4.2022, kun toisen maailmansodan tapahtumia Porissa ja Satakunnassa esittelevät näyttelyt avautuvat Satakunnan Museossa ja Rosenlew-museossa. Nyt avajaisten kynnyksellä maailma on muuttunut. Euroopassa soditaan jälleen ja Suomenkin turvallisuus huolestuttaa vakavasti. Näyttelyistämme on tullut turhankin ajankohtaisia, mutta miten niistä voisi olla epävarmassa tilanteessa apua ja hyötyä? 

Talvisodan pommitusten tuhoja Porin 5. osassa Varvinkadulla helmikuussa 1940.
Kuva Kurt K. Karlsson, SatM.

Satakunnan Museossa avautuvan Sota Porissa -näyttelyn teemat ovat vaikeita ilman Ukrainan sodan vaikutustakin. Porin lentokentän sodanaikaisella historialla on arkeologi Teemu Väisäsen tutkimusten myötä näyttelyssä suuri rooli. Lentokenttää hallinnoivat tuolloin Saksan ilmavoimat, jotka räjäyttivät kentän lähtiessään Porista sodan lopussa. Vaikeat ja vaietutkin muistot natsihallintoa edustaneista saksalaisista ja sota-ajan tapahtumista elävät edelleen sota-ajan porilaisten lasten muistoissa, vaikka dokumentoitua tietoa niistä on ollut tähän asti vain vähän. 

Museon työ aiheen parissa on koettu tärkeäksi. Näyttelyllä halutaan tuoda yleisön ulottuville paitsi Väisäsen tutkimusten tuloksia, myös samaistuttavia näkökulmia kotirintamaan. Sota Porissa -näyttelyn kertojina toimivat kaksi todellisiin henkilöihin pohjautuvaa hahmoa, teini-ikäinen Irja Ahesmaa ja väestönsuojelupäällikkö Kurt Karlsson, jotka sodan silminnäkijöinä kokevat sota-ajan vaikutukset omasta näkökulmastaan. Rosenlew-museon Sodassa ja työssä -näyttelyssä ääneen pääsee sota-aikana tehdastyötä tekevä nainen, ja näyttelyssä avataan sota-ajan teollista toimintaa koko Satakunnassa. 

Tehdessämme näyttelyitä koronapandemian aikana löysimme sota-ajan porilaisesta arjesta monenlaisia yhtymäkohtia pandemian rajoituksiin ja epävarmuuteen - tanssiminen on Suomessa kielletty ennenkin. Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuun lopussa näyttelyiden teemat siirtyivät äkkiä täysin uudella, järkyttävällä tavalla päivittäisiin uutiskuviin ja ajatuksiin. Sota on nykypäivän todellisuutta ja pelkäämme sitä myös täällä Suomessa. 

Sadonkorjuutalkoot perunapellolla Söörmarkussa syyskuussa 1942.
Kuva Kurt K. Karlsson, SatM.

Luultavasti kaikki eivät nyt halua nähdä sodasta kertovia näyttelyitä. Osalle museokäynti voi olla myös hyvä tapa unohtaa arjen huolet. Näyttelymme ovat nyt vaikeampia kuin kenties koskaan, mikä on meillekin täällä museolla iso haaste. Yritämme palata peruskysymyksiin, siihen miksi museot ovat olemassa: välitämme tietoa menneisyyden tapahtumista, jotta meidän kaikkien olisi helpompi ymmärtää maailmaa ympärillämme. Emme ehkä voi auttaa ymmärtämään Vladimir Putinia, mutta näyttelyillä on ainakin yksi viesti, joka puhuttelee tässä hetkessä – sodastakin on mahdollista selviytyä. Kotirintamalla puhallettiin yhteen hiileen, keksittiin pulan keskellä uskomattomia säästökeinoja ja autettiin toisia. Sota-ajasta voidaan kertoa näyttelyissä, koska järkyttävistä menetyksistä huolimatta niin moni kuitenkin selviytyi ja kertoi tarinansa jälkipolville.  

Toivomme, että uudet näyttelyt voivat auttaa mahdollisimman monia käsittelemään näitä epävarmoja aikoja. Emme tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta ennenkin on selviydytty.

Johanna Jakomaa
museonjohtaja
Satakunnan Museo

Ukrainan lippu liehui Porin torilla sodanvastaisessa mielenilmauksessa 26.2.2022.
Kuva Johanna Jakomaa.

Yeah, it's hard to be a tonttu - kurkistus tonttuoppaiden työhön

Tämän vuoden tonttunäyttely avautui yleisölle 19.11.2021. Se sijoittuu ensimmäistä kertaa museon perusnäyttelyyn. Näyttelyn suunnittelu ja rakentaminen on ollut erilaista kuin aiempina vuosina, sillä nyt tontut piti sovittaa perusnäyttelyn lomaan, eikä niille ollut omaa erillistä tilaa kuten ennen. Emme kuitenkaan tiedä näyttelyn valmistelusta tai rakentamisesta hölkäsen pöläystä, sillä vain neljä päivää ennen Tonttunäyttelyn avautumista museon vahvuuteen hyppäsimme me, kolme innokasta tonttuopasta. Jotain joulusta tiesimme, ja ehkä hieman museotyöstäkin. Mutta kuinka vähän tiesimmekään! Tonttujen maailmasta emme juuri mitään. Jouluiset huivit kaulaamme kiedottuina, tiukujen helinän siivittämänä, marssimme jonossa pitkin museon käytäviä. 

Muutaman päivän valmistautumisen ja tonttuihin tutustumisen jälkeen olimmekin jo tulikokeen alla. Ensimmäiset ryhmät opastuksillemme saapuivat, ja olihan se jännittävää! Muistanko tonttujen nimiä? Saati ikää? Entä jos joku kysyy jotain? Entä jos jäädyn? Entä jos selviää, etten tiedä tontuista tuon taivaallista, ja osoittavat sormet syyttävät huijariksi? Nopeasti kuitenkin tontuista tutuiksi kävivät niin Nestori, Turo kuin Timokin, Hannusta nyt puhumattakaan! Ensimmäisinä päivinä ryhmiä ei ollut kovinkaan montaa, mutta joulua kohti varauskalenteri alkoi täyttyä. Jokainen meistä opasti kahdesta neljään ryhmää päivässä, eli voidaan puhua liukuhihnatyöstä. Ryhmät ovat erilaisia, sillä tonttuopastuksilla käy väkeä taaperoista vanhuksiin. Enää ei kuitenkaan jännitä, ainakaan yhtään niin paljon kuin alussa. Kun lapset esittävät tiukkoja kysymyksiä esimerkiksi siitä, miksi vauvatontulla on parta tai “onko nää oikeita”, vastauksemme tulevat jo lennosta. Olemme muovautuneet tonttuselityksen mestareiksi, ja esiinnymme vakuuttavasti tonttulogian asiantuntijoina. 

Ensimmäiset kolme viikkoa olivat kiireisiä. Opastuksiin piti valmentautua, ja sen lisäksi tehtäväksemme annettiin Tonttunäyttelyyn liittyvän somesisällön tuottaminen sekä Tonttuviikonlopun valmistelu. Keksimme idean Tonttusanomista, jonka vastaavaksi toimittajaksi valikoitui tietysti reportteritonttu Kaarle. Vakituisen palstan sai myös Historiatonttu Sofia. Tonttuviikonloppua varten valmistelimme Tonttusanomien näytenumeroa, jonka juttuja ilmestyi myös museon some-kanavilla. Tonttuviikonloppua edeltävä viikko oli työntäyteinen. Kaiken lisäksi vahvuudestamme oli parin päivän ajan poissa yksi tärkeä lenkki, kun Mitri joutui sairaslomalle. Työpäiviimme kuului mm. äänestyslipukkeiden ja nimitarrojen leikkaamista, äänestyslaatikon paketointia, 33:n tontun nimilaputtamista, karanneiden tonttujen piilottamista ja ohjelman suunnittelua. Kaiken tämän keskellä tietenkin opastimme, yhä enenevissä määrin. Kaikki valmistelu oli kuitenkin vaivan ja ylityötuntien arvoista, sillä viikonloppu sujui hienosti. Lapset näyttivät viihtyvän omatoimikierrosten parissa, ja vapaa Taavi-lavakin oli täynnä esityksiä. Apukäsinämme askartelupisteellä oli molempina päivinä Satakunnan museon ystäviä, ja heille kuuluu kiitos myös kahvilan pidosta.  

Tonttuviikonlopun jälkeen laskimme tietysti tonttuäänestyksen äänet ja julkistimme voittajan, mutta purkutöiden jälkeen saimme keskittyä täysillä opastuksiin ja sometyöhön. Johanna teki taustatyötä Historiatonttu Sofian Perjantain perinnepläjäyksiin, joita julkaistiin Facebookissa ja Instagramissa perjantaisin. Perinnepläjäysten idea oli esitellä jouluun liittyvää perinnetietoutta tontun näkökulmasta. Yhdessä muotoilimme tekstin niin, että se mahtui Instagramin merkkimäärään. Asiaa oli paljon, joten monta mielenkiintoista faktaa esimerkiksi tonttujen historiasta oli jätettävä pois. Halusimme myös nostaa Tonttulan naisia esiin, joten siitäkin kirjoitimme kaksiosaisen juttusarjan Tonttusanomien nimissä. Lisäksi teimme lisää tonttusanomien uutisia osittain tositapahtumiin perustuen, nimittäin toisinaan Tonttunäyttelyssä tapahtui kummia. Eräänkin viikonlopun jälkeen kaikki oli vähän vinksallaan: tallitonttu päällään pystyssä heinissä, paketit sikin sokin (jokunen vähän avattunakin) ja Tuttitontun tutit hujan hajan. Tonttusanomien kautta Tonttulan tontuista alkoi nousta esiin aivan uusia, ehkä vähän pimeitäkin, puolia. 

Jokaiselle tonttuoppaalle muodostui oma vastuualueensa. Mitri paneutui Tonttusanomien taittoon ja someseurantaan, Jonna piti huolen yhdessä suunniteltujen somesisältöjen julkaisemisesta, ja Johanna teki taustatyötä. Kaikilla oli myös omat vahvuutensa erilaisten ryhmien opastamisessa, vaikka jokainen sai kokeilla siipiään myös oman mukavuusalueensa ulkopuolella. Kolmistaan työskentely on ollut ennen kaikkea hauskaa. Olemme saaneet toisistamme vertaistukea, ja yhdessä sisältöjen tuottaminen on ollut hedelmällistä ja lopputulos enemmän kuin osiemme summa. Tiukkojen Excel-taulukkoanalyysien perusteella onnistuimme kasvattamaan museon Instagramin tykkäyksiä ja tavoitettavuutta yli 50%.  

Me tonttuoppaat annoimme tälle työlle kaiken mitä meillä annettavana oli, mutta saimme vielä enemmän. Saimme toisemme, kannustavan työyhteisön sekä valtavasti joulumieltä. Saimme myös kunnian jakaa joulumieltä sadoille lapsille ja lapsenmielisille, joiden innostuneet ilmeet ja nokkelat kommentit toivat pitkiinkin työpäiviin kepeyttä. Vaikka otsikossa nostalgisoitiin männävuosien suosikkiohjelman, The Joulukalenterin, sanoituksin, ei se tonttuna olo sitten lopulta niin rankkaa ollutkaan. 

Johanna, Jonna ja Mitri 

Kuvat: Satakunnan Museo, Mikael Leppäniemi