Mullankaivajat Porin metsässä – kokemuksia arkeologisilta kaivauksilta

Lukuvuosi oli vasta alkamaisillaan pitkän kesäloman jälkeen, kun joukko Porin suomalaisen yhteislyseon lukiolaisia marssi synkkään ja pimeään Porin metsään. Kymmenpäisellä lukiolaisten joukolla oli edessään merkittävä tehtävä, sillä vehreiden saniaisten ja vanhojen puiden suojassa makasi jäänteet Saksan ilmavoimien unohdetusta sodanaikaisesta huoltotukikohdasta – tavoitteena oli viimein selvittää, mitä kaikkea maan uumenista paljastuisikaan.

Alla olevissa kirjoituksissa opiskelijat Laura Lehtinen ja Emma Rosenlöv kertovat kokemuksistaan arkeologeina Suomen Kulttuurirahaston tukemassa Mullanakaivajat-hankkeessa. Satakunnan Museon ja Porin suomalaisen yhteislyseon lukion toteuttamassa hankkeessa opiskelijat osallistuivat Porin sota-ajan tutkimukseen arkeologisilla kaivauksilla sekä suunnittelivat aihetta käsittelevän pienoisnäyttelyn, joka on nähtävissä Satakunnan Museossa 3. tammikuuta 2021 saakka.

Lukiolaiset työn touhussa. Kuva: Teemu Väisänen, SatM.

Arkeologian jäljillä Porin metsässä

Viime keväänä saimme tiedon Satakunnan Museon kanssa yhteistyössä pidettävästä kurssista, jonka aikana opiskelijat saisivat osallistua mukaan arkeologisiin tutkimuksiin ja samalla oppia uutta paikallishistoriasta sodan ajalta. Kurssin aluksi kokoonnuimme kuulemaan faktoja arkeologisen tutkimuksen periaatteista ja tutkimusmenetelmistä, joiden pohjalta kokoonnuimme Porin metsässä ja aloitimme kaivaukset.

Perjantai — Innostuneet kaivajat

Opastuksen jälkeen pääsimmekin nopeasti tositoimiin eli kaivamaan maata arkeologisilla menetelmillä. Kaikki saivat hoitaakseen oman alueen, jota alettiin kaivamaan 10 senttimetrin syvyisissä kerroksissa, tasokaivauksena. Ainakin itselleni kaivaustapa tuli yllätyksenä, sillä neliömetrin kokoinen alue tuntui itsessään pieneltä, mutta nopeasti työn aloituksen jälkeen selkeni, että pieneltäkin tuntuvalta alueelta voi tulla paljon löytöjä ja kaivamista siinäkin riittää.

Osa kaivajista alkoi löytämään tuota pikaa löytöjä maan pintakerroksesta. Löydöt selvästikin lisäsivät motivaatiotamme ja ilmassa leijui yksinkertainen ajatus: “Haluan löytää jotain hienoa”. Kuten arvata saattaa, löytöjä ei tietenkään tule koko ajan ja tasaisesti, jonka takia kaivauksiin ei välttämättä aina jaksanut keskittyä sata lasissa. Pidimme kuitenkin ruokataukoja, joiden aikana pieni väsähtäminen karisi pois harteilta.

Maa-aines, jonka olimme keränneet ämpäreihin, siivilöitiin, jottei pienimmätkään sota-ajan aarteen menneet sivu suun. Kaivauksen kohteeksi oli valikoitunut käyttötarkoitukseltaan mysteerinä ollut saksalaisten parakkirakennus, jonka historiaa lähdimme innostuneesti selvittämään kaivausten avulla. Maan pinnalla näkyi jo ennen kaivausten aloittamista Porin Matti ja kaivausalueemme ulkopuolella näkyi muutamia tiilirakennelmia. Löysimme ensimmäisenä kaivauspäivänä joitakin pienempiä löytöjä, jotka keskittyivät enimmäkseen Porin Matin ympärille.

Lauantai — Löydöistä energiaa

Kaivauksemme jatkuivat myös viikonloppuna, jolloin kaivausaluettamme laajennettiin osittain löytöjen vähäisyyden takia. Innostunut kaivausporukkamme sen kun vain jatkoi löytöjen tekemistä. Lauantaina maan katveista paljastui muun muassa epäillyn vanhan bensatankin osa ja letkua.

Ryhmämme oli kaiken kaikkiaan innostunut löytämään historiallisesti merkittäviä esineitä ja tunnelma kaivauksilla vaihteli aarteiden löytymisen kanssa korreloiden. Sota-ajan tuntua toivat yläpuolellamme lentelevät lentokoneet ja lähellä olevan ampumaradan luota kantautuvat äänet. 

Sunnuntai — Viimeistä kaivauspäivää viedään

Viimeisenä kaivauspäivänämme jakaannuimme mielenkiintomme mukaan joko jatkamaan alkuperäistä kaivauskohdettamme tai tekemään pistoluontoisia kaivauksia metallinpaljastinta apuna käyttäen toiveena löytää vaikka vanha roskakuoppa täynnä aarteita. Löysimme muun muassa vanhaa keramiikkaa, lukon, hammastahnatuubin sekä kyltin. Keramiikan joukossa oli myös astioiden palasia, joiden leimat viittasivat neuvostoliittolaiseen tehtaaseen. Jälkitöiden yhteydessä selvitämme lisää, mistä ja toivottavasti myös miten, se on päätynyt Porin metsään.

Kaivauksille osallistuminen oli mielestäni todella mielenkiintoinen ja ainutlaatuinen kokemus. Kurssille oli matala kynnys lähteä koulun kautta ja oli mukavaa saada vastapainoa tavalliselle lukemiselle. Kaivaminen itsessään oli palkitsevaa ja mielenkiintoista. Oli kiva päästä opiskelemaan historiaa ihan uudella tavalla, käytännön kautta.

Laura Lehtinen

Kaivettu maa siivilöitiin, jotta yksikään löytö ei katoaisi. Kuva: Teemu Väisänen, SatM.

Arkeologian tunnelmaa 

Kaverini koulussa mainitsi Mullankaivajat -kurssista ja mielenkiintoni heräsi heti. Ajattelin, että se saattaisi olla mielenkiintoinen kurssi, jolle oli helppo osallistua koulun kautta. Mielenkiintoisimmalta kurssilla kuulosti arkeologia ja kaivaukset, mutta myös sotahistoria.

Osallistuin kurssille ja mielenkiinnolla odotin, mitä tulee vastaan. Osallistuessani en tiennyt, että tulemme tekemään Satakunnan Museoon näyttelyn kaivamistamme esineistä. Kun sain tietää asiasta kuulosti innostavalta, että saamme itse tehdä näyttelyn. En usko, että kovinkaan moni pääsee tekemään näyttelyä museoon. Hieman mietitytti, miten tulemme pärjäämään pienen porukan kanssa, mutta tekemistä on ainakin riittänyt jokaiselle ja kaikki on sujunut hyvin. Pienellä porukalla olemme saaneet tehtyä tehokkaasti töitä. 

Kaivauksille lähdin iloisin mielin ja kiinnostuneena, mitä kaikkea sieltä saattaisi löytyä, mutta mietin myös vaihtoehtoisesti mahdanko löytää mitään. Ensimmäisenä päivänä pääsimme vasta arkeologian ja kaivamisen makuun. Emme olleet kovinkaan kauan kaivauksilla, eikä ensimmäinen päivä ollut erityisen tuottoisa, muutamia esineitä kuitenkin löytyi. 

Toisena päivänä pääsimme jo kunnolla työn touhuun ja tavaraa alkoi myös löytymään. Testasimme pienellä metallinpaljastimella, missä kohtaa maata metallia on ja, kun paljastin alkoi piippaamaan, aloimme kaivamaan kiinnostuneina, mitä sieltä mahtaa löytyä. Välillä löytyi nauloja, joita tulikin useampaan kertaan. Välillä maasta löytyi jotain erikoisempaa, ja silloin heräsi mielenkiinto vielä enemmän ja kaivamista ei olisi millään halunnut lopettaa ennen, kuin näkee, mitä maan alta paljastuu.

Kolmas ja viimeinen päivä oli myös mielenkiintoinen. Menimme kaivamaan koekuoppiin ja saimme testata metallinpaljastimella, missä metallia on, ja sitten kun omasta mielestä löytyi hyvä kohta, niin alettiin kaivamaan. Se oli kivaa vaihtelua alkuperäiseen kaivausalueeseen. Kiertelimme myös muutamia sota-ajan kohteita, kuten sirpalesuojia. Kaivamisen välissä oli mukava vähän käydä kävelemässä ja katselemassa mielenkiintoisia kohteita.

Kaivaminen oli mielestäni kivaa, välillä tietenkin oli hieman raskasta, kun oltiin kaivettu kauan. Välillä myös tuntui siltä, että ei sieltä maasta löydy mitään, jolloin motivaatiota kaivamiseen ei ollut niin paljoa. Heti kun vaikutti siltä, että vastassa on metallia, niin motivaatio kasvoi ja kaivamista jaksoi taas jatkaa.

Olen oppinut kurssin aikana paljon. En tiennyt ennen tätä kurssia, millaista on arkeologisilla kaivauksilla, mutta nyt olen nähnyt ja saanut itsekin osallistua kaivamiseen. Olemme kierrelleet ympäri Poria sotaan liittyvissä kohteissa, kuten Rosenlew-museon väestönsuojassa, hautausmaalla ja kohteissa, joita on pommitettu. Myös Porin suomalainen yhteislyseo, jossa opiskelen, on ollut pommitusten kohteena. Koulu toimi sotasairaalana silloin. Samalla, kun kiertelimme kohteita, saimme opastusta ja paljon tietoa sotahistoriasta Porissa.

Olen tyytyväinen, että osallistuin kurssille, tämä on ainutlaatuinen kokemus. Hienoa, että tällainen on päätetty järjestää. Saamme hyvää opetusta ja työntekijät ovat kiinnostuneita kurssin pitämisestä.

Emma Rosenlöv

Koekuopasta löytyi myös saksankielinen kyltti. Kuva: Teemu Väisänen, SatM.

Museon arki muuttui koronan vuoksi, osa 3: Viranomaistöitä ja kuvakokoelmanhallintaa etänä

Tässä blogikirjoitusten sarjassa museon työntekijät kertovat, millaisia muutoksia kevään 2020 koronavirus toi heidän töihinsä. Nyt ovat vuorossa rakennustutkija Liisa Nummelin, arkeologisesta kulttuuriperinnöstä vastaava amanuenssi Leena Koivisto ja arkistoista vastaava amanuenssi Timo Nordlund.

Rakennustutkijan työtä etänä

Täällä etätöissä viranomaistehtävät sujuvat entiseen malliin. Puhelin soi ja sähköpostia tulee asiakkailta niin kuin mitään koronaa ei olisikaan. Porin kaupungin uusi Aapeli -asianhallintajärjestelmä mahdollistaa myös lausuntojen kirjoittamisen ja niiden hyväksymisen täältä kotitoimistosta käsin ilman inhimillisiä tapaamisia. 

Liisa Nummelin kotitoimistossaan. Kuva Erkki Salomaa.

Joskus "maakunnan miesten" on kuitenkin vaikea ymmärtää sitä, miksi maastokatselmus ei onnistu! Sitäkin on silti jo kokeiltu Teamsin välityksellä! Yllättävän hyvin toimii, kuten myös 30 hengen viranomaisneuvottelut! Kyllä me suomalaiset ollaan aika kurinalaisia! Osataan pitää se mikrofoni pois päältä silloin, kun ei ole oma puheenvuoro, jolloin taataan häiriötön yhteys. Yhteisesti katsottavat tiedostotkin välittyvät. Varmaan uusia käytänteitä syntyy tulevaisuuttakin varten!

Rehellisyyden nimissä täytyy kuitenkin sanoa, että jotain jää välittymättä, kun ihmisiä ei enää lainkaan tapaa. Kyllä työkavereitakin on välillä kovasti ikävä!

Liisa Nummelin, Satakunnan Museon rakennustutkija

Arkeologiaa koronan aikaan

Keskiviikkoaamu valkenee harmaana – taas räntää. Tänään on tehty tasan 4 viikkoa etätöitä. Aamupalaksi on puuroa ja teetä, puoliso lähtee ajelemaan omaan toimistoonsa Olkiluotoon. Ydinjätettä ei ainakaan vielä loppusijoiteta etänä… Lahjon talon karvaiset lapset aamunameilla ja siirryn työhuoneeseen. Koira aloittaa päivänsä olohuoneen sohvalla, kissa tulee kohta seurakseni ja kiertää kirjahyllyn kautta työpöydälle. Kun en anna asettua parhaalle paikalle läppärin näppäimistölle, se löytää mieleisensä paikan työhuoneen sängyltä.

Leena Koivisto ja niskatyynynä Sale.

Käyn läpi sähköposteja. Huomaa hyvin, että ihmisillä on pääsiäisenä ollut aikaa ulkoilla ja kierrellä maakunnan metsiä. Ilmoituksia mahdollisista uusista muinaisjäännöksistä on useita. Myös metallinetisijöitä on ollut liikkeellä. Vastailen ja vien tietoja muinaisjäännösrekisteriin. Ilmoituksia metsänkäsittelystä lähellä muinaisjäännöksiä on tullut muutama. Ilmeisesti hakkuita tehdään koronasta huolimatta. Käyn välillä keittämässä kahvia ja päästän koiran ulos. Tänään on yksi etäkokous – Sammallahdenmäen maailmanperintökohteen hoitokunta kokoontuu.  On pakko käydä vilkaisemassa peilistä, että hiukset eivät ole ihan pystyssä eikä villapaidan etumuksessa ole koko viikon lounaslistaa. Etätoimistossa ei todellakaan tuhlata aikaa ehostamiseen tai asukokonaisuuksien suunnittelemiseen! Kaksi tuntia ruudun tuijotusta, keskustelua ja kuuntelemista vaatii enemmän keskittymistä, kuin vastaava kokous yhteisen pöydän ympärillä. Kokouksen jälkeen päässä surisee, koira haluaa sisälle ja kissa kiipeää olkapäälle. Lisää kahvia. Juttelen vielä kollegan kanssa puhelimessa yhdessä kirjoitettavasta lausunnosta.

Etätöistä on nopeasti tullut uutta normaalia. Hämmästyttävän helposti asiat hoituvat, kollegat ympäri Suomea ovat itseasiassa tavoitettavissa helpommin kuin ennen, kun kaikki istuvat tietokoneidensa vieressä. Oman museon väen kanssa vitsaillaan Teamsissa. Erilaiset kirjahyllyt, työhuoneiden katot ja keittiöiden seinät tulevat ruudun kautta tutuiksi. Kuten myös meidän kaupungin helpparilaiset, jotka ovat muuten ihan huipputyppejä! Näiden kokemusten jälkeen alan kyllä harkita tarkemmin, onko järkeä matkustaa Helsinkiin yhden kolmen tunnin kokouksen vuoksi. Silti oikeasti yhdessä juodut kokouskahvit tuntuvat tällä hetkellä saavuttamattomalta luksukselta!

Leena Koivisto, Satakunnan Museon amanuenssi

Kuvakokoelmanhallintaa myös etänä

Etätyöt kuva- ja arkistokokoelmien parissa ovat sujuneet varsin mallikkaasti. Vaikka en ole kantanut lähemmäs puolta miljoonaa valokuvaa kotiin etätoimistolle, ovat kokoelmapalvelut olleet käytettävissä miltei tavalliseen tapaan. Valokuvia on kysytty muun muassa aina New Yorkista, Tukholmasta ja totta kai Porista asti. Kaikki ovat saaneet haluamansa aineistot julkaisuunsa, tutkimukseensa tai vaikkapa kotinsa seinälle. Tarvittaessa olen polkaissut fillarilla museolle ja kuvannut halutut negatiivit asiakkaalle. Tässä kohtaa muutaman minuutin mittaisesta työmatkasta on kieltämättä syytä olla tyytyväinen.

Poikkeusaikana Satakunnan Museon Finna-sivuston merkitys on korostunut entisestään. Vaikka museon ovet ovat kiinni, on pääsy museon digitoituihin aineistoihin mahdollista. Käynnissä olevat projektit, kuten valokuvaaja John Englundin ja Satakunnan Kansan lasinegatiivien digitointihankkeet tuovat viikoittain Finnaan uutta mielenkiintoista nähtävää. Lisäksi olemme dokumentoineet koronaviruksen aiheuttamia poikkeusolosuhteita paikallisesti – myös näitä aineistoja on jo nähtävissä Finnassa. Olemme myös panostaneet mielenkiintoisten kuvakokonaisuuksien digitointiin. Paraikaa työstämme valokuvaaja Sven Raidan 35 mm diasarjaa Porista vuodelta 1955, joka on varhaisimpia museon kokoelmissa olevia värikuvasarjoja. 1955 vuoden tunnelmia ilmestyy Finnaan ihmisten iloksi mahdollisimman pian.

Timo Nordlund kuvahommissa - omakuva museossa.

Etäyhteyksien turvin on hoidettu myös muuta ajankohtaista museon ja kaupungin henkilökunnan kesken: museon uuden kokoelmahallintajärjestelmän hankintaprosessia, museon kokoelmapoliittisen ohjelman päivittämistä ja joulukuussa avautuvan näyttelyn tekemistä. Toisin sanoen, mitään ei ole jäänyt poikkeusaikojen vuoksi tekemättä!

Timo Nordlund, Satakunnan Museon amanuenssi