Tyylihistoriaa keskiajasta modernismiin: Modernismi (1950-luku)

Blogisarjassamme 'Tyylihistoriaa keskiajasta modernismiin' esittelemme Suomen tyylikaudet ja niihin ajoittuvia esineitä Satakunnan Museon kokoelmista. Tyylikausia on yhteensä yksitoista, ja julkaisemme yhden tyylikauden kerrallaan, kolme joka viikko. Nyt esitysvuorossa on tyyleistä tällä erää viimeinen eli modernismi (1950-luku).

1950-luku – modernismin aikaa

1950-luku oli Suomessa toipumisen ja uudistumisen aikaa. Rakentaminen oli kiivasta ja maaseudun ja kaupunkien raja hämärtyi uusien lähiöiden ns. metsäkaupunkien, kuten Tapiolan myötä. Arkkitehtuurin ihanteita olivat selkeys ja rakenteellisuus, kuten 1930-luvun funktionalismissa, mutta sävyt olivat lämpimämmät ja luonnonmateriaaleja käytettiin runsaasti.

Suomalainen taideteollisuus nosti päätään sodan päättymisen jälkeen ja 1950-luku sekä edelleen 1960-luku olivatkin suomalaisen muotoilun suuria vuosikymmeniä. Suomalaisen muotoilun tuotteisiin liitettiin kiehtovia kuvailuja, kuten taianomainen, alkuperäinen, rehellinen ja luonnonläheinen. Muotoilussa käytettiin hyväksi uutta kehittynyttä teknologiaa ja kansanperinnettä. Hienostunutta taideteollisuutta perusteltiinkin suomalaisten hyvällä materiaalintajulla, maan elinvoimaisella nuoruudella ja kansanomaisen käsityön vahvoilla juurilla.

Arkkitehtuuri

Omakotitalorakentaminen käynnistyi laajassa mitassa 1940-1950 -luvuilla jälleenrakentamisen myötä. Sodan jälkeinen asuntopula oli suuri ja valmiiden piirustusten mukaan rakennettavat tai talotehtaiden elementeistä nopeasti pystytettävät puiset tyyppitalot olivat ratkaisu tähän ongelmaan.

1950-luku oli modernismin aikaa, mutta rintamamies- ja tyyppitalot on usein nähty perinteisenä rakentamisena ja erityisesti sen yksinkertaistamisena vaikka sarjatuotantona valmistetut talot olivat hyvin moderni idea. Talojen sisätiloissa noudatettiin myös uusia funktionalismin periaatteita. Talot olivat pieniä, joten niiden piti olla käytännöllisiä. Aikanaan talot poikkesivat selvästi ympäröivästä maisemasta, mutta nykyisin tyyppitalot ovat merkittävä ja tyypillinen osa Suomen arkkitehtonista kerrostumaa niin maaseudulla kuin kaupungeissa. Porissa tyyppitalojen muodostamia pikkukyliä nousi kaupungin liepeille mm. Liinaharjaan, Musaan, 10. osaan ja Uudellekoivistolle.

1950-luvulla suurten ikäluokkien saavutettua kouluiän alkoi massiivinen uusien koulutalojen rakentaminen. Vuosikymmenen alussa luotiin myös Arava-järjestelmä, jonka avulla alettiin rakentaa kerrostaloja taajamaväestön asunnonhankinnan tueksi. Poriin muodostui yksi lähiön esiasteista, nk. Aravien alue kaupungin keskustan kupeeseen. Alueen keskelle jätettiin puistoalue, jonka ympärille rakennettiin 7-kerroksisia tornitaloja, niiden viereen matalien lamellitalojen vyöhyke ja talojen väliin Kiertokatu.

Ilmakuvasta hahmottuu hyvin Porin Aravien alueen 1950-luvun hengen mukainen rakenne kaarevine katuineen, vapaasti sijoittuvine rakennuksineen ja puistovyöhykkeineen. Satakunnan Museon kuvakokoelmat.

Kerrostalon jalopuiset ovet ovat peräisin Porin Riihikedon Arava-alueen Kiertokatu 4:sta, jossa uusittiin talon ulko-ovet syksyllä 2016. Ovet ovat nyt esillä perusnäyttelyssämme, Satakunnan Museon kokoelmat.

Vuonna 1952 saatiin sotakorvaukset maksettua ja sen myötä vapautui resursseja rakentamiseen. Betoni ja harjateräs vapautuivat säännöstelystä v. 1953 ja sen myötä kokeiltiinkin monia uusia rakennustekniikoita. Aravien alueen ensimmäiset talot, ns. Kiinanmuuri sekä korkeat tornitalot on kuitenkin vielä muurattu tiilistä.

Sisustus

1950-luvulla joka perheen tyyppiasunnoksi muodostui 2h+k. Pienet huoneet pakottivat asukkaat valitsemaan usein kalustojen sijaan yksittäisiä huonekaluja. Pöydissä oli jatkolevyt, tuolit työnnettiin aterioiden välillä pöytien alle. Nojatuolien selät olivat korkeita, pikkutuoleissa suosittiin pinnoja ja jalat sorvattiin pyöreiksi. Esineet olivat kevyitä, huokeita ja asetettavissa päällekkäin ja vierekkäin. Erilaiset ristikot, ruudukot, rottingit ja lankapunokset sekä muovi olivat hyvin muodikkaita.

Ilmari Tapiovaaran kevyt ja ilmava pinnatuoli Mademoiselle (1956) on muotoilultaan hyvin tyypillinen 1950-luvun tuoli. Satakunnan Museon kokoelmat.

Ajalle tyypillinen 1950-luvun loppupuolen tekonahalla päällystetty nojatuoli Porista. Satakunnan Museon kokoelmat. 

Puu oli materiaalina suosittua. Pääosa huonekaluista tehtiin koivusta ja männystä. Tummat puulajit kuten mahonki ja jalava tulivat myös muotiin 1950-luvulla. Niitä yhdistettiin mielellään vaaleisiin puulajeihin ja valmistettiin ns. rytmivanerisia huonekaluja, jossa eriväriset puulajit muodostavat intarsiatyötä muistuttavia kuvioita. Uutena puuta säästävä keksintönä tuli lastulevy.

Antti Nurmesniemi suunnitteli Palace-hotelliin huomiota herättäneen, liimatusta vanerista valmistetun, lypsyjakkaraa muistuttavan saunajakkaran (1951). Satakunnan Museon kokoelmat.

Muovia ja lastulevyä käytettiin 1950-luvulla jo runsaasti ja niiden lisäksi alettiin valmistaa vaahtokumia. Vaahtokumi vaikutti huonekalujen verhoiluun ja muotoiluun. Tuolien istuimet pienenivät ja mukavuus saavutettiin paljon vähemmällä. Yksi 1950-luvun lopun tyypillisimpiä huonekaluja oli patjalla pehmustettu laveri.

Olavi Hänninen suunnitteli Palace-hotelliin kahvilatuolin (1952), joka edustaa aikansa kansainvälistä linjaa. Tuolia valmistettiin muovista ja teräksestä. Satakunnan Museon kokoelmat.

Samaan sarjaan kuuluvat tuolit. Erivärisillä buklee-kankailla päällystettyjen tuolien irrallisia istuintyynyjä voitiin tehosteeksi vaikka sekoittaa keskenään, kuten tuolien alkuperäinen porilainen omistaja on tehnyt. Tuolit ovat valmistettu vuosien 1950-54 välisenä aikana. Satakunnan Museon kokoelmat.

1950-luvulla ilmeisesti mittatilaustyönä valmistettu tuoli- ja sohvakokonaisuus on ollut käytössä 1970-luvulle asti Reposaaren konepajalla. Jalat ja runko on harmaaksi maalattua metallia, pehmustettu sohvarunko on päällystetty kapearaitaisella kankaalla. Satakunnan Museon kokoelmat.

Hoover Ltd:n valmistama klassinen palloimuri. Sillä on imuroitu Porissa aina 1980-luvun puoleen väliin asti. Satakunnan Museon kokoelmat.

Pieni metallinen pöytälamppu. Varsi messinkiä, muut metalliosat maalattu vaaleansinisiksi. Valaisin on 1950-luvulta ja palvellut Porissa. Satakunnan Museon kokoelmat.

1950-luvun makeisrasian kansi on kuvitettu ajalle tyypillisesti tyylitellyllä kukkakuvioinnilla, joka toistui usein myös mm. kangaskuvioinneissa. Satakunnan Museon kokoelmat.

Keramiikka ja lasi

1950-luvun muotoilu oli jatkoa 1930-luvun funktionalismille. Kaj Franck on yksi tunnetuimpia 1950-luvun suunnittelijoita. Hän korosti suunnittelussaan yksinkertaisuutta, käytännöllisyyttä ja ekologisuutta. Tunnetuimpia Franckin tuotteita on Kilta-astiasto, jota Arabia valmisti vuosina 1953-1975. Kilta oli oikeastaan sarja vapaasti yhdisteltäviä esineitä, joista saattoi koota oman mielen mukaisen kokonaisuuden. Muodot olivat pelkistetyn yksinkertaiset ja astiat olivat monikäyttöisiä ja pinottavia. Tämän lisäksi astioissa oli selkeät perusvärit, keltainen, sininen, vihreä, ruskea, valkoinen ja musta, jotka oli helppo yhdistää toisiinsa.

Kaj Franckin suunnittelema Kilta ei ollut varsinainen astiasto vaan enemminkin sarja astioita, joista saattoi kerätä mieleisensä kokonaisuuden. Astioita voitiin käyttää niin ruoan valmistukseen, tarjoiluun kuin säilytykseenkin. Satakunnan Museon kokoelmat.

1950-luvulla valmistettiin runsaasti myös lasia. Kaj Franck ja Saara Hopea suunnittelivat Nuutajärvelle taidelasin lisäksi värikkäitä ja pinottavia arkilaseja ja siirsivät ”Kilta-ajattelun” myös lasiteollisuuteen. Tapio Wirkkala ja Timo Sarpaneva suunnittelivat taas Iittalalle enemmän taidelasia, mutta myös arkista käyttölasia. 1950-luvun uuden suunnittelun myötä rohkea värinkäyttö yleistyi Suomen lasituotannossa.

Gunnel Nyman suunnitteli lasia 1940-luvun lopulla vain Nuutajärven tehtaalle ja loi pohjan Nuutajärven maineelle korkeatasoisena lasitehtaana. Nymanin korkeaa maljakkoa valmistettiin myös eri väreissä. Tapio Wirkkalan pisaramainen lasimaljakko on valmistettu Iittalan tehtaalla, jonne hän suunnitteli paljon taidelasia. Satakunnan Museon kokoelmat.

Saara Hopean lasit olivat muodoltaan kulmikkaampia verrattuna Kaj Franckin värilaseihin. Molemmat lasit olivat helposti säilytettäviä pinottavuuden vuoksi. Satakunnan Museon kokoelmat.

1950-luvun nelihenkinen malliperhe autenttisissa asuissaan. Pihainteriööri on esillä perusnäyttelyssämme, Satakunnan Museon kokoelmat.

Pienelle alle 3-vuotiaalle Harri-pojalle kuulunut lyhythihainen kauluspaita Punahilkka ja Susi-satuaiheisella kankaalla Porista 1950-luvun lopulta. Satakunnan Museon kokoelmat.

Naisen pukeutumisen viimeisteli huivi tai päähine. Huivi suojasi käytännöllisesti myös kampausta. Huivi voitiin kietaista myös hartioille tai pienempi liinanen viehkosti kaulan ympärille. Erilaiset painokuviot, erityisesti kukkakuviot, olivat muodikkaita huiveissakin. Tämän kukkakuvioisen ja värikkään huivin on tuonut konemestari Heikki Kukkanen merimatkoiltaan vaimolleen Aini Kukkaselle (1911-1994) 1950-luvulla. Satakunnan Museon kokoelmat.

Pieni kokonaan muovinen nalle 1950-luvulta. Muovi yleistyi materiaalina kaikkialla, myös leikkikaluissa - tässä se on korvannut perinteisen pehmeän teddykankaan. Nalle selvisi ehjänä leikeistä Porissa, Satakunnan Museon kokoelmat.

1950-luvun atomiajan virtaviivainen metallinen leluhävittäjä. Se on teollisena massatuotantona valmistettu Kiinassa, mutta hävittäjä oli Lars-Olof Lindrothin lapsuusajan aarre Porissa. Satakunnan Museon kokoelmat. 

Edellisten tyylikausien blogikirjoituksiin voit tutustua tästä: keskiaika (n. 1150-1550), renessanssi (1400-1660), barokki (n. 1660-1730), rokokoo (1730-1775/1750-1780), kustavilaisuus (n. 1775-1810), empire (n. 1810-1830), biedermeier (n. 1830-1850), kertaustyylit (n. 1850-1900), jugend (n. 1890-1910) ja funktionalismi (1930-1940 -luvut).

Tyylihistoriaa keskiajasta modernismiin: Kertaustyyli (n. 1850-1900)

Blogisarjassamme 'Tyylihistoriaa keskiajasta modernismiin' esittelemme Suomen tyylikaudet ja niihin ajoittuvia esineitä Satakunnan Museon kokoelmista. Tyylikausia on yhteensä yksitoista, ja julkaisemme yhden tyylikauden kerrallaan, kolme joka viikko. Nyt esitysvuorossa on kertaustyyli.

Kertaustyyli eli historismi, ekletismi (n. 1850-1900)

Kertaustyylien aika on ajanjakso, josta ei löydy yhtä selvästi hallitsevaa, vaan useita, menneisiin aikakausiin pohjautuvia tyylikausia. Ne seurasivat toisiaan nopealla tempolla ja jäivät paikoin elämään toistensa rinnalle. Muodissa olivat uusgotiikka, uusrokokoo, klassismi eli uus-Ludvig-XVI:n tyyli, uusrenessanssi ja uusbarokki. Näistä vain uusrokokoo ja uusrenessanssi ilmenivät kaikilla taidekäsityön ja taideteollisuuden aloilla.

1800-luvun lopun Suomessa uusrenessanssista tuli arkkitehtuurin valtatyyli. Porissa aikakauden rakennuksista tunnetuin lienee Junneliuksen palatsi eli Porin kaupungintalo, jonka runsaskoristeinen sisustus kaakeliuuneineen ja seinä- ja kattomaalauksineen edustaa tyypillistä uusrenessanssia. 

Junneliuksen palatsi ja Porin nykyinen kaupungintalo. Molemmat valokuvat Satakunnan Museon kuvakokoelmat. Lisää kuvia Junneliuksen palatsista voit selata Satakunnan Museon Finna-sivustolla.

Uus-Ludvig-XVI:n tyyli tai Napoleon III:n uusklassismi noudatti 1700-luvun uusklassismia melko tarkasti. Vain tummien puulajien käyttö ja väritys erotti sen esikuvastaan. Tyyli tuli tunnetuksi 1867 Pariisin maailmannäyttelyssä. Suomessa se ei saavuttanut niin suurta suosiota kuin uusrokokoo. Lontoon, Pariisin ja Wienin maailmannäyttelyissä tuli tutuksi myös vieraiden maiden taidekäsityö. Orientalistista ornamentiikkaa yhdistettiin uusrenessanssiin ja uusrokokoohon.

Kertaustyylit syntyivät eräänlaisena kaipuuna romanttiseen menneisyyteen. Teollistumisen kehittyminen ja valmistusmenetelmien monipuolistuminen mahdollistivat sarjatuotannon, jolloin käsityön merkitys väheni. Oli siis uudistettava, mutta teollisuuden menetelmin ja vanhaa kerraten. Kertaustyylien kautta kutsutaan myös ekletismiksi tai historismiksi.

Eri tyylejä yhdistäen

Kenelläkään ei ollut varaa uusia sisustustaan nopeasti vaihtuvan muodin mukana, joten tyyleistä omaksuttiin jokaisesta jotakin. Kodeissa oli myös huoneita, joille vakiintui tiettyjä tehtäviä ja joihin tarvittiin tietyntyyppiset kalusteet. Herrainhuoneisiin ja ruokasaleihin sopi jykevä uusrenessanssi, salonkeihin ja olohuoneisiin elegantti ja kevyt uusrokokoo.

Jykevässä mutta väritykseltään kokonaan vaaleassa kaakeliuunissa on tyylillisesti sekä uusrokokoon että uusrenessanssin piirteitä. Kaakeliuuni on kuulunut vuorineuvos Juséliuksen kodin saliin Porissa.

Erään tuntemattoman porilaisen kodin salin kukkapylväät ja kalusteryhmä uusrenessanssia. Myös valaisimet ja kokolattiamatto ovat kertaustyyliset, ja suuret ruukkuihin kukkapylväiden päälle asetellut huonekasvit tulivat muotiin jo kertaustyylien ajan alussa. Interiööri on kuvattu vasta 1910-luvun alussa, mutta sisustuksessa uutta vuosisataa ja sen tyyliä edustavat vain tapetti ja pöydän kaitaliina. Huonekaluja ja sisustuksia muutettiin hitaasti taloudellisista, käytännöllisistä ja makusyistä, ja aivan kuten nykyisinkin monista kodeista löytyi menneiden vuosikymmenten muotihuonekaluja vielä pitkän ajan jälkeen. Mustavalkoinen lasinegatiivi, kuvaaja: Kustaa Emil Klint, Satakunnan Museon kokoelmat.

Kertaustyyleistä uusrokokoo oli yhtenäisin ja omaleimaisin. Se haki innoituksensa 1700-luvun rokokoosta, mutta ei kopioinut esikuviaan vaan muotoili ne uudestaan. Tärkeä piirre oli naturalismi. Rokokoon suosimia naturalistisia muotoja olivat muun muassa erilaiset kasviaiheet kuten lehdykät ja kukat sekä simpukankuoret. 

Uusrokokoo omaksuttiin Suomeen Pietarin välityksellä 1830-luvulla ja siitä tuli porvariston suosikkityyli. Alkuun rokokoon koristeaiheita yhdistettiin biedermeierin muotoihin. Mukavat ja pehmeät muodot ovat uusrokokoosisustukselle ominaisia. 1850-luvulla Suomessa yleistyi jousituksen käyttö huonekaluissa, mikä lisäsi huomattavasti istumismukavuutta. Tyypillisessä uusrokokoohuoneessa oli kirjavalla kankaalla päällystetty sohvakalusto ja siihen kuuluva korkea peili eli trymoo. Perinteisen S-kaarijalkaisen rokokootuolin lisäksi uutuutena tuli verhoiltu ja pehmustettu emmatuoli.

Uusrokokoosohva 1890-luvulta. Runsaskoristeisista käsi- ja selkänojista löytyy mm. kaksi kotkanpäätä ja näkinkenkäkuvioita. Jalat, selkänoja ja kädensijat ovat muodoltaan aaltomaisia.

1800-luvun lopulla valmistettu keveä ja erittäin koristeellinen uusrokokootuoli. Tuolia käytti valokuvaaja John Englund rekvisiittana valokuvausstudiossaan vuosisadanvaihteen Porissa.

Pähkinäpuinen uusrokokootuoli. Jaloissa on pukinsorkkia muistuttavat koristekaiverrukset, ja tuolin silkkikankaassa on kasviaiheet.

Tummaksi petsatussa uusrokokootuolissa on lenkkiselusta ja S-kaaren muotoiset jalat.

Uusrokokoon istuimista tyypillisin on emmatuoli, pehmustettu ja verhoiltu, tupsuin ja hapsuinkin koristeltu nojatuoli. Nimen alkuperästä ei ole tietoa.

Kankaalla päällystetty 1890-luvun uusrokokoonojatuoli, jonka selkänojan yläosassa on kiinteä tyyny. Vihreässä plyysikankaassa on kukkakuvioita, ja kullanvärisessä kankaassa seppeleitä. 

Uusrenessanssin huonekaluissa ominaispiirteenä olivat arkkitehtorisuus ja massiivisuus, mikä teki sisustuksesta paikoin raskaan. Seiniä kiersivät puolipaneelit, jykevän, tummasävyisen kalustuksen lisäksi huoneessa oli runsaasti tekstiilejä ja viherkasveja. 1880-luvulta lähtien uusbarokki ilmeni paljolti uusrenessanssissa barokkipiirteinä, kuten runsaana veistoskoristeluna, kierteissorvauksina tai pöytien pallojalkoina.

Uusrenessanssituolissa on sorvatut, alaspäin kapenevat jalat sekä sametilla päällystetyt istuin ja selusta. Selustassa on sorvatut nupit, hartialaudassa veistoskoristelua. Tämän tyyppisiä huonekaluja valmistettiin vuosisadanvaihteen molemmin puolin Venäjällä ja Suomessa.

Uusrenessanssinojatuoli n. 1880-luvulta, joka käsinojia koristavat hapsut. Tuolin on omistanut kauppias Vilho Koskinen Porissa.

Tammesta ja tekonahasta valmistettu massiivinen uusrenessanssisohva 1800-luvun lopulta. Sohvan käsinojia koristaa veistetyt merihirviöt, ja sohvan muita puuosia koristavat geometriset kuviot. Lyhyet jalat on pyöreiksi sorvatut. Kalusto löytyy N. Bomanin tuotekuvastosta, ja se on valmistettu Turussa.

1880-1890-lukujen messinkinen kattokruunu. Valaisin on sähkökäyttöinen, ja rungosta puiden oksien tapaan haarautuvia lamppuja siinä on yhteensä 10. 

Uusrenessanssin yleistyessä 1870-luvulla oli samanaikaisesti käytössä koko tyylirepertuaari. Haettiin enemmän tunnelmaa kuin historiallista korrektiutta. Hyväksyttiin myös ajatus siitä, että tärkeintä on luoda tunnelmallisuutta kuin tyylikokonaisuuksia. Vuosisadan lopulla valmistettiin huonekaluja, joihin sekoittui kaikkien tyylikausien piirteitä.

1800-luvun lopulta peräisin oleva suurikokoinen kirjoitusvälineteline, jossa on kahden mustepullon lisäksi mustekynäteline, tilaa imupapereille ja keskellä jalka kynttilää varten. Metallisen telineen runko on pronssattu. Käytetty Porissa, valmistuspaikka ja valmistaja tuntematon.

Uusrenessanssia edustava mustan ja vihreän kirjava malja Porista, 1890-luvulta.

Vuonna 1898 valmistettu fajanssimaljakko, jossa uusrokokoon piirteitä. Peräisin Porista.

Arabian valmistama kukkapylväs majolikaa. Miltei samanlaista muinaiskreikkalaisia ja -egyptiläisiä pylvästyylejä imitoivaa kukkatelinettä valmisti myös ruotsalainen Rörstrand. Kukkapylväs on alun perin kulkeutunut Poriin Oulusta.

Koristetyyny, jonka keskuskuvio on kanavatyönä toteutettu uusrokokootyylinen kuvio. Tyynyn reunoja kiertää vihreästä huovasta leikattu frilla. Tyyny on tehty 1890-luvulla, ja sitä on käytetty Porissa.

Neljä erilaista kertaustyylejä edustavaa keinutuolinmattoa. Niissä näkyy myös aikakaudelle tyypillisiä sisustusvärejä, joiden lisäksi suosittiin myös sinistä ja violettia. Kaikki keinutuolinmatot ovat 1880-1890-luvuilta, ja peräisin Porista.

Kirjomalla valmistettu uusrenessanssikuvioinen matto 1890-luvulta Porista. Maton reunoja kiertää meanderraita.

Teollisesti valmistettu plyysimatto 1880-luvulta. Mattoa on käytetty Kokemäellä.

Kertaustyylien aikana suosittu ruusuryijy Porista 1880-luvulta.

Hopeassa, uushopeassa ja niklatuissa esineissä uusrokokoo näkyi miltei ylikoristeellisuutena. Hopeaesineissä uusrokokoo oli vallitseva tyylisuunta, joka on pitänyt valta-asemansa näihin päiviin saakka.

Kattauksen keskuskoristeena käytetty malja, jonka ylempi osa toimi  tarvittaessa kukkamaljakkona. Alemmalle leveälle tasolle voitiin laittaa tarjottavia, kuten pikkuleipiä, hedelmiä tai karamelleja, ja jotkut säilyttivät siinä käyntikorttejakin. Maljan jalka on hopeaa, ja sen kukan terälehden muotoa imitoiva vihreä lasi on ns. uraanilasia, jossa päivänvalossa näkyy himmeä hohde, mutta joka loistaa kirkkaan vihreänä UV-valossa. Uraanilasiset koriste-esineet ja ruoka-astiat olivat muodissa vuosisadanvaihteen molemmin puolin. Maljassa on omistuskaiverrus vuodelta 1901, mutta se on saatettu valmistaa vielä 1890-luvun puolella ja on muodoltaan ja tyyliltään samanlainen kuin monet jo 1880-luvulta peräisin olevat tarjoilumaljat. Muoto säilyi suosittuna 1900-luvun alkupuolelle. Maljan on saanut lahjaksi ja omistanut Satakunnan Museon ensimmäinen johtaja Matti Kauppinen Porissa.

Liemimalja on valmistettu fajanssista. Kannen nupin koristeaiheena on naturalistinen artisokka, uusrokokoon suosituimpia kasviaiheita. 1800-luvun loppupuoli oli suurten päivällisten aikaa, jota keramiikka-, lasi- ja aterinteollisuus hyödyttivät ja hyödynsivät. Keramiikanvalmistajan, englantilaisen Davenportin astioita myytiin myös Suomessa. Astiastojen lisäksi valmistettiin myös koriste-esineitä. Liemikauha on uushopeaa ja puuta. Hopeaesineissä uusrokokoo oli vallitsevana tyylisuuntana, ja tyyliin pohjautuvia esineitä on tehty näihin päiviin saakka. Kauha on turkulaisen Wilhelm Petterssonin työtä. Pettersson toimi mestarina 1870-1900. Pesään on kaiverrettu nimikirjaimet A.S.M ja päivämäärä 24.12.1887. 

Suuri keraaminen Staffordshiressä Englannissa Wade-suvun omistamien keramiikkatehtaiden valmistama kauttaaltaan kuparilasitettu tarjoilukannu. Suvun kaksi yritystä keskittyivät kuparilasitettujen astioiden tuotantoon alkaen vuodesta 1867. Astiat ovat tyypillisesti leimaamattomia, ja kannussa nähtävän kolmiulotteisen peura-aiheen lisäksi suosittuja kohokuvioaiheita olivat tanssivat naiset sekä kukka-aiheet. Kaikkia yritysten sarjoja yhdistää astiat kokonaan peittävä kuparilasitus, kohokuviointi, ja kuparilasitteen päälle käsinmaalatut värilliset tehosteet, sininen yleisimmin käytettynä ainoana värinä.

Edellisten tyylikausien blogikirjoituksiin voit tutustua tästä: keskiaika (n.1150-1550), renessanssi (1400-1660), barokki (n. 1660-1730), rokokoo (1730-1775/1750-1780),  kustavilaisuus (n.1775-1810) ja empire (n. 1810-1830) ja biedermeier (n. 1830-1850).

Tyylihistoriaa keskiajasta modernismiin: Biedermeier (n. 1830-1850)

Blogisarjassamme 'Tyylihistoriaa keskiajasta modernismiin' esittelemme Suomen tyylikaudet ja niihin ajoittuvia esineitä Satakunnan Museon kokoelmista. Tyylikausia on yhteensä yksitoista, ja julkaisemme yhden tyylikauden kerrallaan, kolme joka viikko. Tällä kertaa vuorossa on biedermeier.

Biedermeier eli myöhäisempire (n. 1830-1850)

Juhlallisen empiren jälkeen alkoi Pohjois-Euroopassa levitä biedermeieriksi kutsuttu kevyempi ja keskiluokkaisempi tyyli. Näiden välille on vaikea vetää selvää rajaa ja biedermeier onkin myöhäisempiren rinnakkaistyyli.

Sotakamreeri Karl Henrik Berströmin ja hänen vaimonsa Aurora o.s. Thietz'in muotokuvat vuodelta 1845 Luvialta. Molemmat ovat pukeutuneet biedermeierin ajan iltapukumuodin mukaisesti.

Palmette-muotoinen painetusta paperista, luusta ja höyhenistä tehty viuhka, joka koostuu erillisistä terälehden muotoisista osioista yhtenäisen paperi- tai kangaspinnan sijaan. Amerikoissa nämä viuhkat tunnettiin 'Jenny Lind-viuhkoina' koska ne olivat aikakautena hyvin kuuluisan ruotsalaisen oopperalaulaja Jenny Lindin tyylin tavaramerkkejä. Viuhka on Porista 1850-luvulta.

Helmikirjonta on vanha taideompelun laji, joka nousi kukoistukseen 1800-luvun puolessa välissä. Tällöin muotiin tulivat kirkkaanväriset, kukka- ja kasviköynnösaiheiset kirjontatyöt. Biedermeierin suosituimpia koristeaiheita olivat runsaat ruusu- ja ruusukimppuaiheet. Helmikirjonnalla koristeltiin vaatteita, asusteita ja esim. miesten tupakointivälineitä. 1800-luvun loppupuolella somistettiin etupäässä sisustustekstiilejä ja kodin koriste-esineitä. Tupakkakukkaro on saatu museoon Vähäraumalta, Porista.

Tyypillinen biedermeier-ajan kultainen kivisormus. Sormuksen valmisti kultaseppä G. W. Mansner.

Kannellinen, visakoivusta valmistettu piipunpesä ilmentää koristelullaan biedermeierille ominaisia muotoja. Piipunpesä on 1800-luvun alkupuolelta.

Biedermeier syntyi Saksassa ja Itävallassa Wienin rauhankonferenssin (1814-15) jälkeen. Taloudellisen laman myötä huonekalupuusepät korvasivat kalliit, eksoottiset materiaalit huokeammilla kotimaisilla raaka-aineilla ja samalla esineiden muodot ja koristelu yksinkertaistuivat. Siinä missä empire oli ollut jäykkää ja aristokraattista, oli biedermeierille ominaista kodikkuus, käytännöllisyys ja lämminhenkisyys. Esineet ja huonekalut sovitettiin mittasuhteiltaan, muodoltaan ja hinnaltaan sopimaan suurimmaksi ostajakunnaksi nousseen keskiluokan koteihin.

Biedermeier mielletään usein yksinomaan porvalliseksi sisustustyyliksi. Tätä korostaa myös sille 1900-luvun alussa vakiintunut nimitys. Se on peräisin saksalaisista julkaisuista, joissa hahmot herrat Biedermann ja Bummelmeier parodioivat poroporvarillista elämäntapaa. Biedermeier oli kuitenkin tosiasiassa suosittua myös säätyläisten yksityiskodeissa.

Levitessään eri puolille Pohjois-Eurooppaa biedermeierin muodot yhdistettiin aina paikalliseen perinteeseen. Suomessa seurattiin pitkälti pietarilaista esinemuotia, jonka toteutus oli keskieurooppalaisia esikuviaan veistoksellisempaa ja koristeellisempaa.

Huonekalut

Huonekalujen materiaalina mahonki oli hallitseva, jopa siinä määrin, että koko tyyliä on kutsuttu mahonkityyliksi. Tummaa mahonkia käytettiin niin umpipuuna, viiluna kuin  maalattuna jäljitelmänäkin. Suosittuja materiaaleja olivat myös vaalea koivu ja visakoivu. Huonekalujen muotoilussa korostuivat aidot puupinnat, selkeä muotoilu sekä hillitty antikisoiva koristelu. Empirelle ominaiset metallikoristeet jäivät pois ja jäykät linjat pyöristyivät kaarevammiksi. 

Porin Kyläsaaressa käytössä ollut keinutuoli on ns. vanhempaa nakkilalaista mallia. Perimätiedon mukaan Villilän kartanon torppari Kustaa Fagerlund alkoi ensimmäisenä Nakkilassa valmistaa kuuluisaksi tullutta mallia. Tarinan mukaan esikuvana oli 1800-luvun alussa myötäjäislahjana Ahvenanmaalta Villilään tullut keinutuoli. Selkänoja on varustettu poikittaisilla, koristeelliseksi veistetyillä puilla. Keinutuoli on hieno esimerkki taidokkaasta, kansanomaisesta biedermeieristä.

Kansanomaisia biedermeier-tuolimalleja tunnetaan eri paikkakunnilla lukuisia erilaisia muunnoksia. Huittisista museoon saadun tuolin selkälautaa koristavat balusterin ja puoliauringon muotoon veistetyt koristeet.

Suomessa biedermeierin istuinhuonekalut olivat pääasiassa kahdentyyppisiä mukaillen joko pietarilaisia tai englantilais-skandinaavisia esikuvia. Esillä oleva tuoli edustaa rakenteeltaan kevyempää ja sirompaa englantilais-skandinaavista tyyppiä. Kauniisti kaartuva sivuviiva jatkuu yhtenäisenä aina etujaloista selkänojan huippuun. Silkkipäällysteinen istuinosa on irtonainen. Tuoli on peräisin Turusta.

Biedermeierin keskeisimmät huonekalut kuuluivat sohvakalustoon, jotka yleistyivät ajanjaksolla. Yhtenäiseksi kokonaisuudeksi suunniteltuun ja verhoiltuun kalustoon kuului yleensä sohva, pari nojatuolia, pikkutuoleja, pöytä sekä peili. Verhoilussa käytettiin leveäraitaisia silkkejä tai yksivärisiä jouhi-, villa- tai pellavakankaita.

Porissa käytössä ollut leposohva on 1830-luvulta. Muodoltaan epäsymmetrinen sohva on valmistettu aikakauden suosikkimateriaalista kiillotetusta mahongista.

Muut ajanjaksolla suositut huonekalutyypit, kuten ompelupöytä, sohvapöytä, erilaiset pelipöydät, piippuhylly ja kirjoituslipasto kertovat omalla tavallaan aikakauden porvarillisista ihanteista ja ajanviettotavoista.

Porista peräisin olevan pöydän pöytälevy on mahonkia, ja jalat on tehty koivusta.

Lyyran muotoinen uuninvarjostin. Puisen kehyksen keskellä on mustalla sametilla päällystetty levy, jossa on helmikirjontainen keskuskuvio.

Valuraudasta valmistettu sateenvarjoteline, jossa ajokoira istuu puun alla. Teline on Kyläsaaren kaupunginosasta Porista.

Sisustus

Biedermeier-interiööreille leimallista oli, että huonekaluja ei aseteltu seinänvierille, vaan ne olivat sijoiteltu käyttötarkoituksensa mukaan omiksi ryhmikseen. Ajanmukaisesti sisustetussa salongissa saattoi sohvakaluston muodostaman seurusteluryhmän lisäksi olla naisten ompelutöille omistettu ryhmä sekä pianon ympärille koottu musiikkiryhmä.

Pariaaniposliininen kannu, jonka pinnalla on monissa ajan astioissa ja ruukuissa tavattu kolmiulotteinen köynnöskoristeaihe. Biskviiposliinin lajin parinaaniposliinin valmistustapa keksittiin vuoden 1845 paikkeilla Iso-Britanniassa, ja kannun ruskea-valkoinen lasittamaton pinta jäljittelee marmorin kuvioita. Kasviköynnös on lasitettu hopeisella metallivärillä. Tämän Villeroy & Boch-tehtaan valmistamassa kannussa oleva leima oli tehtaalla käytössä vuosina 1842-1860. 

Filigraanilasi oli omana aikanaan huippumuodikasta. Ranskalainen mestari Charles Bredgem puhalsi Nuutajärven lasitehtaalla filigraanilasia vuosina 1857-1859. Molemmat karahvit ovat olleet käytössä Porissa.

Venäläisvalmisteiset kahvikuppi ja aluslautanen ovat 1850-luvulta.

Hopeinen teesiivilä on Johan Henrik Petreliuksen tuotantoa vuodelta 1844. Petrelius toimi Porissa kultaseppänä vuosina 1825-1867.

Pietarissa vuonna 1838 kultaseppä Aleksander Kortexin valmistama hopeinen sokerikko. Kannen nuppina on kukanoksa. Sokerikkoa on käytetty Porissa.

Teekannu on koristeltu kupurapakotuksin, mikä oli aikakaudelle ominainen koristelutapa. Kädensija on mustattua puuta. Hopeinen kannu on valmistettu Englannissa.

Sisustuksen väriasteikko tummui ajanjaksolla. Sapluunalla maalatut kukkaornamentit koristivat seiniä ja suosituiksi tulivat kaksi- ja kolmiväriset paperitapetit, joiden teollinen valmistus kotimaassa alkoi. Tekstiilit olivat tärkeässä osassa kodikkuuteen pyrkivässä sisustuksessa ja huoneissa oli runsaasti mattoja, pöytäliinoja sekä mutkikkaita verhoasetelmia. Korukäsityöt ja kirjotut tyynyt olivat hyvin muodikkaita.

Porin Pietniemessä käytössä ollutta messinkistä kynttilänjalkaa koristaa lyyra, yksi biedermeierin suosituimmista koristeaiheista.

Silkille maalattu tyynyn etukappale, joka noudattaa aikakaudella suosittuja kirjontatyylejä. 1850-luvulla valmistetun tyynyn kerrotaan olleen Akseli Gallen-Kallelan äidin Mathilda o.s. Wahlroosin häätyynyksi tekemä.

Biedermeierille tyypillistä oli eräänlainen hallitun epäjärjestyksen estetiikka. Huoneisiin aseteltiin sinne tänne monenlaisia pikkuesineitä, kuten paperikoreja, ompelurasioita ja posliiniastioita. Huonekasvit toivat sisätiloihin vihreyttä ympäri vuoden. Erityisessä suosiossa olivat kipsistä tai posliinista valmistetut koriste-esineet, joita siroteltiin näkyville paikoille sisustukseen; uunin reunuksille, pöydille ja erityisiin koriste-esinehyllyihin. 

Pieni koristetauluksi kehystetty kirjontatyö, jonka yläkehykseen on lisätyt metallinen koriste ja silkkikankaiset rusetit. Taulun kehys on kullattu.

Ompelurasia, jonka pahvinen runko on koristeltu miltei kauttaaltaan erilaisilla ja eri kokoisilla simpukoilla. Rasian painetulla paperilla päällystettyihin kylkiin on imitoitu puuleikkauksia. Rasia on peräisin Porista.

Edellisten tyylikausien blogikirjoituksiin voit tutustua tästä: keskiaika (n.1150-1550), renessanssi (1400-1660), barokki (n. 1660-1730), rokokoo (1730-1775/1750-1780),  kustavilaisuus (n.1775-1810) ja empire (n. 1810-1830).