Eksotiikkaa ja hämmästystä esinevarastoissa

Perusnäyttelyn suunnittelu sekä valmistelutyöt jatkuvat, ja työmme on alkanut keskittyä esineistön valintaan uuteen perusnäyttelyyn teemojen mukaisesti. Esineitä läpikäydessämme varaston uumenista paljastuu myös erikummallisia esineitä, joista osa ei ole koskaan museoesinehistoriansa aikana päässyt näyttelyyn, ja jotka eivät esineinä ole millään mittarilla siitä tavanomaisimmasta päästä.

Yksi tällainen työntekijöiden keskuudessa viime viikkoina ihastusta herättänyt esine on allakuvattu tupakkakukkaro, jossa tupakka on ollut visusti varmassa tallessa itämaisen herrasmiehen turbaanin sisällä:

Tämän vinkeän esineen tarkempi historia on hämärän peitossa, mutta se on aikoinaan 1800-luvun puolivälissä päätynyt Poriin todennäköisesti merimiesten matkassa. Kooltaan tämä ihmispäätä kuvaava kukkaro on, varsin osuvasti, oikean ihmispään kokoinen. Konservaattorin näkökulmasta, meidän alaamme kun ovat materiaalit, kyseinen herrasmies on aarreaitta: turbaanipäähine on kuvioillista samettia, nyöritys punottua puuvillaa, kasvot kahta erityyppista nahkaa joka on osin maalattua, ja vielä kahta erilaista turkista viiksissä sekä hiuksissa.

Merimiesten mukana Poriin kulkeutui myös muita eksoottisia käyttöesineitä, joiden materiaalit poikkeavat tutuista kotimaisista. Ylläolevan kävelykepin metallirankaan on pujotettu lukuisia hain selkänikamia, jotka antavat sille sen erikoisen ulkonäön. Kävelykeppi on n. 1870-luvulta, ja Suomeen niitä tiedetään tuodun ainakin yksi toinen samanlainen nikamista valmistettu kävelykeppi, sekin merikapteenin mukana.

Myös muut merenelävät ovat päätyneet käyttöesineiksi. Tämä kohtalo odotti myös pallokalaa, jonka nahka on kovetettu ontoksi pullistuneeseen muotoonsa, ja sen mahassa on aukko - kalaa on käytetty lampunvarjostimena! Esine saapui meille valitettavasti ilman siinä käytettyä alkuperäistä lampunjalkaa, joten emme tiedä onko se kenties ollut pöytämallia vai jalkalamppu, mutta sen toi Suomeen kuuluisa lehtinainen Irja Spira, joka oli sen varta vasten teetättänyt matkoillaan Senegalissa 1930-luvulla.

Nämä hämmästyttävät haukan jaloista valmistetut kynttilänjalat edustavat menneisyyden metsästystrofeemuotia. Ne ovat tehty tuntemattoman kultasepän toimesta vuonna 1809, ja niistä löytyy Ruotsin kruunuleimat. Nämä olivat kokoelmissa jo ennen museon kokoelmiin saapumistaan - niitä varjeltiin kultaseppä Josef Israel Åkerstenin yksityiskokoelmassa, josta ne huutokaupan kautta päätyivät museolle.

Kokoelmissamme on siis sekä tuttua Satakuntaa että villiä maailmanmenoa, jota voidaan tarkastella tulevassa uudessa perusnäyttelyssämme!

Jaana Seppälä, konservaattori

Konservaattorin lapset

Museokokoelman esineet ovat vähän kuin konservaattorin omia lapsia: niistä pitää huolehtia ja niille haluaa antaa parhaat mahdolliset olot.  Toivoisi, että ne saisivat hyvän kodin loppuelämäkseen (joka jatkuu ikuisesti). Kun lapset lähetetään maailmalle eli esine menee näyttelyyn, haluaa konservaattoriemo varmistaa, että lapsonen voi hyvin oman kotipesän ulkopuolellakin.

Perusnäyttelyssä esineet joutuvat koville sen vuoksi, että näyttely kestää pitkän aikaa, jopa vuosikymmeniä. Kiertelin nykyisessä perusnäyttelyssäni ja mietiskelin, millä tavalla esineet jakselevat yli kymmenen vuoden esilläolon jälkeen. Uuden perusnäyttelyn myötä suurin osa esineistä vaihdetaan ja ne pääsevät lepäämään varastoon. Joitakin esineitä tai näyttelyteemoja halutaan kuitenkin säilyttää tulevassakin näyttelyssä, osa on yleisön suosikkeja ja jotkut ovat niin tärkeitä aiheita, että ne halutaan pitää mukana edelleen.

Tämä söpöläinen köllöttelee näyttelytason päällä. On mukavaa, että sitä ei ole suljettu häkkiin tai vitriiniin, mutta sen pehmeää karvaa voi olla aivan pakko ihan pikkuisen silittää. Ehkä olisi parasta, että kuutti pääsisi välillä turvaan varastoon.

Sigridin huone herättää ihastusta kaiken ikäisissä museokävijöissä. Nukenvaunujen silkkiverhot ovat niin arkaa materiaalia, että nekin pitää ehkä viedä välillä pimeään. Onneksi Sigridillä on paljon muitakin leluja!

  

Esineen ikä ei välttämättä tee sitä hauraammaksi. Nämä Satakunnan varhaisimmasta historiasta kertovat kiviesineet kestävät aikaa ja voivat hyvin jatkaa esiintymistään vielä vaikka kuinka kauan.

Usein vanhimmat esineet ovat ainutlaatuisia aarteita, joille ei ole kokoelmissa tuplakappaleita, jotta pitkään kestävän näyttelyn aikana voisi vaihtaa esineitä puuttumatta vitriinin tai osion sisältöön. Senkin vuoksi on aika ajoin hyvä uusia koko juttu.

 Onhan meillä esinevarastot pullollaan hienoja tavaroita, joista valita.

Jospa vaikka tämä lipas 1700-luvulta pääsisi tällä kertaa esille. Tämä ihanuus on yksi suosikeistani, ja siihen liittyy myös mielenkiintoinen tarina.

Tämä möhkäle sen sijaan saa jäädä paikoilleen! Onneksi se kestää aikaa ja katseita eikä hajoa ihan helposti.

Ihan kivaa silti, että jotain voi esittää myös pienoismallien avulla. Kokonainen laiva ei millään mahtuisi meidän museoomme.

Pohtimista ja tuumailua riittää siis vielä kovasti!

Kaisa Lindewall, konservaattori