Tyylihistoriaa keskiajasta modernismiin: Renessanssi (1400-1660)

Uudessa blogisarjassamme 'Tyylihistoriaa keskiajasta modernismiin' esittelemme Suomen tyylikaudet ja niihin ajoittuvia esineitä Satakunnan Museon kokoelmista. Julkaisemme yhden tyylikauden kerrallaan, kolme joka viikko, ja nyt keskiajan jälkeen on vuorossa katsaus renessanssin tyyliin.

Renessanssi (1400–1660)

Renessanssi ajoittuu keski- ja uudenajan vaihteeseen, johon sijoittuu paljon maailmanhistorian merkittäviä tapahtumia ja keksintöjä kuten löytöretket ja kirjapainotaidon keksiminen. Varhaisrenessanssikaudeksi määritellään vuodet 1400–1500. Myöhäisrenessanssiksi eli manierismiksi tyylin katsotaan kehittyneen vuosina 1530–1570. Pohjois-Eurooppaan renessanssi saapui 1500-luvun alkupuolella.

Renessanssityyli alkoi hahmottua Italian kaupunkivaltioissa ja erityisesti Firenzessä 1400-luvulla.   Antiikin Kreikan rakennustaiteesta ja kuvanveistosta innoituksensa saanut taidekäsityö jäljitteli klassisia mittasuhteita ja koristeaiheita. Medicien hallitsijasuvun tuella Firenzestä tuli renessanssin taidekäsityön ensimmäinen muotikeskus, jonka tuotteita ihailtiin ja jäljiteltiin kaikkialla Euroopassa.

Turun linna edelläkävijänä

Suomessa ensimmäiset merkit renessanssista näkyivät Turun linnassa 1560-luvulla, jolloin sinne rakennutettiin ja sisustettiin Suomen herttuaa Juhanaa ja hänen puolisoaan, ruhtinatar Katariina Jagellonicaa varten ajanmukaiset asuin- ja edustustilat. Tärkein renessanssiyksityiskohta olivat paneloidut seinät ja katot.  Panelointi oli renessanssiaikana kehitetty tekniikka, jossa puusepät sahoja, höyliä ja sorveja käyttäen työstivät puuosat, jotka liimalla ja puunauloilla kiinnitettiin toisiinsa. Linnan sisustus oli keskiaikaiseen tapaan edelleen kiinteä muodostuen seiniä kiertävistä penkeistä. Juhlatilaisuuksissa penkit, pöydät ja seinät peitettiin Katariina Jagellonican myötäjäisinä tuomilla kankailla ja verhoilla, kuvakudoksilla ja gobeliineilla. Juhana-herttuan hovissa oli myös iso kokoelma hopeaesineitä. 

Renessanssi juurtui Suomeen 1600-luvun alussa. Turun linnan hovista tuli esimerkki, jota aateliskartanoissa, porvariskodeissa ja pappiloissa jäljiteltiin. Talonpoikaistaloissa tyylin omaksumista vauhdittivat 1600-luvun alussa yleistyneet savujohdolliset uunit ja lasi-ikkunat. Renessanssin juurtumiseen vaikuttivat myös kaupunkikulttuurin kehittyminen sekä ammattikuntalaitoksen vakiintuminen. Ammattikuntalaitos lisäsi käsityöammattien arvostusta ja paransi ammattitaitoa.

Saksalainen tuoppi, ns. Schnelle-kannu, 1500-luvun loppupuolelta. Savituopin koristeena on kolme pystysuorassa asennossa olevaa reliefikuvaa, joista jokaisessa on kuvattu kolme kristillistä hyvettä, joista selkeimmin erottuu oikeus. Viimeisen hyveen kohdalle on merkitty myös vuosiluku MDLXVI (1566). Tuopin malli ylöspäin kapeneva, ja saranoitu kansi tinaa. Tuoppi on esillä perusnäyttelyssämme, Satakunnan Museon kokoelmat.

Ylöspäin kapeneva muoto on ominaista renessanssityylisille juoma-astioille. Tinaiset kannut ja muut astiat kuuluivat jokaisen vauraan talon pitopöytään. Porvaristaloissa ja aateliskartanoissa tina-astioita oli huomattavia määriä jo 1500-luvun jälkipuoliskolla. Satakunnan Museon kokoelmat.

Huonekalut

Renessanssihuonekaluille ominaista on selväpiirteinen rakenne ja suoraviivaisuus. Huonekalut olivat muodoltaan arkkitehtonisia ja niiden muotokieli oli geometrista. Tuolit ja arkut oli tehty useimmiten kehäämällä ja etenkin säilytyshuonekalujen umpinaiset osat peilirakennetta käyttäen. Peilirakenne tai peilitys on renessanssille tyypillinen rakenne- tai koristeaihe, jossa seinä- tai ovipintojen koristeelliseen jaotteluun käytettiin suorakulmaista, puulistoista sommiteltua kehysrakennetta.

Varhaisrenessanssin tavallisin huonekalu oli veistokoristeltu arkku. Arkkuja käytettiin tavaroiden säilyttämisen ja kuljettamisen lisäksi myös istuimina ja pöytinä. Kehä- ja peilirakenne sekä sinkkaliitos tekivät niistä kevyitä ja vakaita. Arkkuja koristettiin muun muassa peilityksin, arkadikaarin ja koristeleikkauksin.

Huonekalujen valikoima monipuolistui, kun siirryttiin kiinteästä sisustuksesta liikuteltavien irtohuonekalujen käyttöön. 1600-luvulla Suomen porvaris- ja aateliskoteihin hankittiin jo tuoleja vaikka ne sijoitettiinkin edelleen penkkien tapaan pitkin seinänvieriä. Tuolin runkomuotona säilyi edelleen keskiaikainen ristikkorakenne. Jalkoja kiersi yksi tai kaksi tukipuukehikkoa, jotka jatkuivat selustan kannatintolppina. Selusta oli suorakaiteenmuotoinen ja toisinaan selkämyksessä oli peilitys tai sorvattuja pienoja.

Suomalaisten tuolien kantamuoto on hollantilaistyyppinen renessanssituoli. Kehäämällä kootussa tuolissa on tolppajalat, jotka ovat suorat tai hieman kulmista viistetyt. Tuolin jalkoja kiertää kaksinkertainen tukiristikko. Joskus sivutolpat päättyvät korviin, joihin pehmusteeksi tarkoitettu irtotyyny ripustettiin. Tolppajalkaiset tuolit olivat suomalaisen talonpoikaistalon peruskalustoa pitkälle 1800-luvulle asti. Satakunnan Museon kokoelmat.

Yleisin pöytämalli oli yksinkertainen orsipöytä, jonka pöytälevy ja pukit oli helppo varastoida. Hollantilaisia muotiuutuuksia olivat levennettävät vetopöydät ja pyöreät saranapöydät. Pöytien jalat olivat kauniisti sorvattuja ja höylättyjä.

Uusi huonekalu oli kaappi. Renessanssikaapit olivat kookkaita, usein kaksikerroksisia vaate- tai astiakaappeja. Niiden muoto oli otettu suoraan arkkitehtuurista. Myös koristelu oli geometristä. Tyypillisiä koristeaiheita olivat erilaiset sauva- ja veistoskoristeet, balusterinauhat, nauhaornamentit, arkkitehtoniset kaaret ja pylväsreliefit. Joskus niissä oli antiikkisvaikutteisia seppeleitä, köynnöksiä ja kasviaiheita. 

Ulvilalaisen puusepän tekemä kaappi, jonka koristeveistetyt ja -maalatut pylväs- ja kasviornamenttiyksityiskohdat edustavat tyypillistä barokin muotokieltä. Satakunnan Museon kokoelmat.

Myöhäisrenessanssin kaappityyppi oli ylellinen kabinettikaappi. Pienikokoista, jalustalla seisovaa kabinettikaappia käytettiin arvoesineiden, kirjoitustarvikkeiden tai asiapapereiden säilyttämiseen.

Renessanssityylinen pinta- tai veistoskoristelu. Lipas on tehty Anolan kartanossa, Nakkilassa. Se on perimätiedon mukaan kuulunut Akseli Kurjelle (1555-1630), joka säilytti siinä rahojaan. Lipas on esillä perusnäyttelyssämme, Satakunnan Museon kokoelmat.

Takorautaiset oven- eli ns. pukinsarvisaranat. Renessanssiajan arkuissa oli raudoituskoristelu, jossa esiintyy usein pukinsarviaihe. Koristeraudan taonta oli renessanssiajalla huipussaan. Satakunnan Museon kokoelmat.

Myöhemmin tällä viikolla blogissa esitellään tyylikausista barokki. Edellisen blogikirjoituksen keskiajan tyylihistoriasta (n.1150-1550) voit lukea täältä.

Tyylihistoriaa keskiajasta modernismiin: Keskiaika (n. 1150-1550)

Uudessa blogisarjassamme 'Tyylihistoriaa keskiajasta modernismiin' esittelemme Suomen tyylikaudet ja niihin ajoittuvia esineitä Satakunnan Museon kokoelmista. Julkaisemme yhden tyylikauden kerrallaan, kolme joka viikko, ja nyt ensimmäisenä aloitamme aikajärjestyksessä keskiajasta. 

Keskiaika (n. 1150-1550)

Suomen historiassa keskiaika sijoittuu esihistoriallisen ajan ja uuden ajan välille. Keskiajan alku asetetaan Suomessa yleensä 1100-luvun puoleen väliin ja päättyminen 1500-luvun puoleen väliin.

Keskiajan ensimmäinen yleiseurooppalainen tyyli oli romaaninen tyyli, joka Suomessa on ajoitettu n. 1150-1250. Tyyli sai vaikutteita muun muassa Bysantista. Romaaninen tyyli esiintyy ennen kaikkea arkkitehtuurissa. Sille on tyypillistä pyörökaari ja sitä on nimitetty myös pyörökaarityyliksi. Suomessa ei puhdasta romaanista rakennustyyliä esiinny, mutta tyylin vaikutteita on nähtävissä Ahvenanmaan ja Varsinais-Suomen vanhimmissa kirkoissa.

Keskiajan toinen päätyyli oli goottilainen tyyli eli gotiikka. Myös gotiikka oli ensisijaisesti arkkitehtoninen tyyli ja esiintyy Suomessa lähinnä kirkkoarkkitehtuurissa. Sen keskeisiä piirteitä on suippokaari ja sitä on kutsuttu myös suippokaarityyliksi. Arkkitehtuurissa käytettyjä koristeaiheita ja muotoja jäljiteltiin pienesineistössä. Gotiikka syntyi Ranskassa Ile-de-Francessa n. 1150. Suomessa se vaikutti n. 1250-1550.

Romaaninen ja goottilainen tyyli eivät esiinny Suomessa sisustustyyleinä, mutta niiden vaikutteita on todettavissa esineistössämme. Suomalaisessa esineistössä esiintyviin muotoihin ja koristeluun vaikuttivat lisäksi huomattavassa määrin paikallinen perinne, materiaalien saatavuus sekä mahdollisuus luoda näistä materiaaleista tarkoitukseensa soveltuvia esineitä.

Rautalammilla asuneen rovasti Dahlgrénin sormus, joka on jäljennös tohtori Martti Lutherin vaimon Katharina von Boran vihkisormuksesta. Martin Luther ja Katharina von Bora vihittiin 13.6.1525. Tämä jäljennössormus on Satakunnan Museon kokoelmissa, mutta Katharinan alkuperäinen sormus on Stadtgeshichtelichtes Museum:in kokoelmissa Leipzigissä, Saksassa.

Suomessa keskiaikaista esineistöä on säilynyt melko vähän museoiden kokoelmissakin. Merkittävä osa siitä on kirkollista esineistöä kuten puuveistoksia ja alttarikaappeja. Kirkkoveistoksille oli ominaista voimakas värien käyttö. Kansanomainen esineistö säilytti keskiaikaisia piirteitä monia vuosisatoja. Pimeissä sisätiloissa ei kuitenkaan maalauksella ollut juuri merkitystä. Kansanomaiseen esineistöön värien käytön toivatkin vasta savujohdolliset uunit ja suuremmat ikkunat sekä niiden myötä valoisammat sisätilat.

Sisustus keskiajalla oli suurelta osin kiinteää, talonpoikaisissa oloissa aina 1800-luvulle saakka. Tyypillisiä olivat kiinteät seinänvieruspenkit, jotka toimivat istuimina, makuupaikkoina ja työalustoina. Jo keskiajalla käytössä olleita irtaimia huonekaluja olivat arkut, jotka saattoivat toimia myös istuimina. Lisäksi oli käytössä selkänojattomia penkkejä ja jakkaroita. Liikuteltavissa huonekaluissa käytettiin yleisesti hyväksi luonnonmuotoja. Jakkaroita veistettiin yhdestä luonnonväärästä puusta, jossa istuinosa ja joskus matala selkänojakin olivat samaa puuta ja oksantyngät muodostivat jalat tai ainakin osan jaloista. Muuten jalat liitettiin tappiliitoksilla. 

Osmansolmukoristeinen sängyntolppa on peräisin Kiikan Kiimajärven kylästä. Keskiajalla sisustus oli suurelta osin kiinteä ja käytössä olivat muun muassa kiinteät nurkkasängyt. Osmansolmu on erityisesti keskiajalle luonteenomainen koristemuoto. Satakunnan Museon kokoelmat.

Pönttötuolin ohella jo keskiaikainen tuolimalli on arkkutuoli, jossa istuinosan alla oli arkkumainen säilytystila. Vanhimmat selkä- ja käsinojalliset tuolit olivat alkuaan kunnia-istuimia, ajalta, jolloin talossa oli vain yksi tuoli: isännän, tuomarin, piispan tai ruhtinaan tuoli.

Pönttötuoli on vanhimpia tuolityyppejämme ja esiintyy jo keskiajalla. Se voitiin valmistaa kovertamalla yhdestä puunrungosta tai puuastioiden tapaan kimpitekniikalla. Tässä Punkalaitumelta peräisin olevassa istuimessa on pönttötuolille tyypilliseen tapaan istuinosan alla säilytystilaa. Satakunnan Museon kokoelmat.

Vanhimpia pöytämallejamme on suurpöytä, jossa on leveästä lankusta veistetty pöytälevy ja jalkoina kaksi kuusenjuurakkoa. Jalkojen keskustaan on veistetty pallokoriste, joka on usein koristettu osmansolmulla, joka on yksi romaanisen tyylin koristeaiheista. Erityisesti näitä pöytiä tunnetaan Satakunnasta. Niitä on uskottu käytetyn kiltapöytinä, koska niitä esiintyy juuri keskiaikaisten kiltojen alueella. Keskiajan lopulla tulee käyttöön jo myös orsipöytä.

Kuusenjuurakosta veistetyt pöydänjalat Suodenniemeltä 1500-luvulta. Jalat katettuine pitopöytälevyineen ovat esillä perusnäyttelyssämme, Satakunnan Museon kokoelmat.

Astioiden, niiden muotojen ja tyyppien osalta keskiaika muodostaa merkittävän kehityskauden. Tärkeä vaikuttaja oli kaupunkikulttuuri. Juoma-astioista tunnetaan juhlissa käytettyjen juoma-astioiden, kousien, sekä juomasarvien ohella yhdestä puusta tai pahkasta veistetyt korvalliset juoma-astiat, joissa esiintyi muun muassa eläinaiheista koristelua. 

Lehtipuusta veistetty linnunhahmoinen malja Isoltajoelta. Keskiajalle olivat tyypillisiä yhdestä puusta veistetyt astiat. Lintu oli suosittu koristeaihe. Satakunnan Museon kokoelmat.

Tinakannut ja -tuopit olivat muodoltaan keskiajalta aina 1600-luvulle asti pyöristyneitä, päärynänmuotoisia. Eurajokelaisessa tuopissa on saranan varressa kääntyvä kansi. Satakunnan Museon kokoelmat.

Lusikka on esinetyyppinä jo esihistoriallinen. Keskiajalla lusikoita valmistettiin luusta, puusta sekä hopeasta ja muistakin metalleista. Vanhimmat puulusikat keskiajalla olivat isopesäisiä ja lyhytvartisia, usein nuppipäisiä ja niissä esiintyi osmansolmu- ja hannunvaakunakoristelua. Näillä koristeaiheilla uskotaan olleen myös maagisia merkityksiä. Koristeluna käytettiin lisäksi nauhaornamentiikkaa ja verkkokuviointia. Keskiajan lopulla lusikoiden varret taas pitenivät ja pesät pienenivät ja suippenivat. Varren pitenemiseen liittynee myös siirtyminen nyrkkiotteesta sormenpääotteeseen.

Harjavallasta Kokemäenjoen Lammaistenkoskesta vuonna 1901 löytynyt lusikka edustaa varhaiskeskiaikaista hopealusikkatyyppiä suhteellisen pitkine varsineen ja kananmunapuolikkaan muotoisine pesineen. Varressa on kasviornamentiikkaa. Lusikka on ajoitettu 1200-luvun puoleenväliin. Lusikka on esillä perusnäyttelyssämme, Satakunnan Museon kokoelmat.

Raudasta taottuja kynttilänjalkoja käytettiin keskiajalla jo muuallakin kuin kirkoissa. Keskiajalta periytyvät rautaiset kahden, kolmen tai neljän kynttilän jalat, jotka pyörivät jalustansa ympäri. Koristeina ovat kierretty rauta, metalliset riipukset sekä linnunkuvat. Lintu esiintyy muutenkin yleisesti koristeaiheena keskiaikaisessa esineistössä.

Kolmikantaisella jalustalla seisova, jalustansa ympäri pyörivä raudasta taottu kynttilänjalka on edustava esimerkki keskiaikaispiirteisestä kynttilänjalasta, joiden piirteitä on kierretty rauta, metalliset lehdenmuotoiset riipukset sekä lintukoriste. Molemmat kynttilänjalat ovat esillä perusnäyttelyssämme, Satakunnan Museon kokoelmat.

Myöhemmin tällä viikolla blogissa esitellään tyylikausista renessanssi ja barokki.

Aarrearkku täynnä Poria - John Englundin negatiivikokoelman digitointiprojekti

 

Porilaisen ammattivalokuvaajan John Englundin negatiivikokoelman digitointityö lähenee loppuaan tämän vuoden osalta. Päätin kokoelman digitoijana kirjoittaa lyhyen katsauksen tästä Satakunnan Museon digitointihankkeesta, jossa esittelen Englundin negatiivikokoelman sisältöä kuvineen sekä käytännön digitointityötä kokoelman parissa.

John Englund (1870–1929) oli Tukholmassa syntynyt ja siellä ensimmäiset oppinsa saanut valokuvaaja, joka Suomeen muutettuaan työskenteli ensin vuosia helsinkiläisissä kuvaamoissa (1887–1894) ennen muuttoaan Poriin (1894), jonne hän lopulta päätti oman kuvaamonsa perustaa.

John Englund 40-vuotiaana vuonna 1910. Kuva: John Englund / SatM.

Englundin kuvaamo toimi Porissa alkuun osoitteessa Itäpuisto 1 (1894–1903), mutta kuvaamo päätyi lopulta pysyvästi osoitteeseen Länsipuisto 17 (1903–1935). Englundilla oli myös sivuliikkeet sekä Reposaaressa että Vaasassa (1915–1929). John Englundin kuoleman jälkeen (1929) perustettiin yhtiö Oy John Englund Ab, jonka osakkaana toimi Johnin tytär Arla Englund. Yhtiön toiminta kuitenkin lakkasi vuonna 1935.

John Englundin kuvaamo. Pori, Länsipuisto 17. Talo purettiin vuonna 1995. Kuva: John Englund / SatM.

Negatiivikokoelma

Satakunnan Museon kokoelma sisältää arviolta noin 3000 negatiivia, jotka ajoittuvat Porin kuvaamon toimintavuosille 1894–1935. Toisin sanoen kokoelman viimeisimmät kuvat ovat 85 vuoden takaa ja vanhimmat negatiivit jopa 125 vuotta vanhoja! Tällä hetkellä Englundin kokoelman negatiiveista on digitoitu, luetteloitu ja pakattu valmiiksi noin 1300 kappaletta. Projektissa ollaan siis suunnilleen puolessa välissä, mutta suurin osa negatiiveista on vielä digitoimatta.

Kokoelmasta selvästi suurin osa, arviolta noin 90 % on lasinegatiiveja. Niiden lisäksi joukossa on muovimaisia filmejä, joiden materiaalina on ilmeisesti käytetty selluloosanitraattia. Negatiivien koot vaihtelevat hurjasti, pienimpien ollessa noin kämmenen kokoisia (8x8cm) ja isoimpien valtavia 40x50 senttimetrisiä lasilevyjä!

Huonokuntoisia tai osittain rikkinäisiä lasinegatiiveja kokoelmasta on arviolta noin 5–10 %, joista erittäin huonokuntoisia on muutama prosentti. Negatiiveissa ongelmana ei aina ole rikkinäinen lasi, vaan toisinaan negatiivien emulsio (kuvapinta), joka on ajan mittaan vaurioitunut tai alkanut irrota lasista. Ei toisaalta ihme, kun puhutaan yli sata vuotta vanhoista lasinegatiiveista – tämän vuoksi negatiivit olisi tärkeää saada digitoitua mahdollisimman nopeasti talteen!

Yläkuvassa esimerkki negatiivista, jonka emulsio on irtoillut. Alakuvassa Widbomin sukua. Kuvat: Tommi Järvensivu & John Englund / SatM.

Mitä sitten kokoelma pitää sisällään? Museolla on negatiivikokoelman sisällöstä hallussaan kuvaluettelo, josta käy varsin hyvin selville kokoelman sisältö pääpiirteittäin. En kuitenkaan alkanut sisällönanalyysia tai tarkempia laskelmia vääntämään, sillä lopullisen tarkemman arvion aika on sitten, kun projekti on saatu päätökseen. Päätin kuitenkin näppituntumalta tehdä suuntaa antavan arvion kokoelman sisällöstä, jonka parissa olen työskennellyt viimeiset kahdeksan kuukautta.

Kokoelman sisältö (arvio)

1.       Henkilökuvat (arviolta 40 %)

2.       Teollisuuskuvat (arviolta 25 %)

3.       Kaupunkikuvat (arviolta 20 %) 

4.       Muut (arviolta 15 %)

Selvästi suurin osa kokoelmasta on henkilö- ja ryhmäkuvia. Henkilökuvista löytyy kuvia esimerkiksi kaupungin varakkaista henkilöistä ja kauppiaista. Ryhmäkuvia löytyy esimerkiksi urheiluseuroista, soitto- ja palokunnista, yhdistyksistä, koululuokista sekä liikkeiden henkilökunnista että tehtaiden työläisistä. Suuri osa kuvista on otettu sisätiloissa, usein Englundin kuvaamossa, mutta myös ulkokuvia löytyy esimerkiksi tehtaiden työläisistä. Tästä kategoriasta löytyy myös paljon kuvia Englundista itsestään sekä hänen perheestään ja läheisistään. Suurin osa kokoelman henkilökuvista on vielä digitoimatta.

Kuvassa Porin Laivaveistämön eli Varvin työläisiä Aittaluodossa vuonna 1923. Kuva: John Englund / SatM.

Toinen suuri ryhmä on teollisuuskuvat. Teollisuuskuvia löytyy paljon etenkin Aittaluodosta sekä Konepajanrannasta. Kuvissa esiintyy niin sahalaitoksia (Seikku, Isosanta, Reposaari, Pihlava), voimalaitoksia (Porin ja Äetsän voimalaitokset), konepajoja (Porin konepaja) sekä paljon tehtaita, kuten Porin puuvillatehdas, sulfiittitehdas, laatikkotehdas, tekstiilitehdas, nahkatehdas ja paitatehdas. Teollisuuskuvista suuri osa on jo digitoitu.

Porin Aittaluodon sulfiittitehdas vuonna 1922. Kuva: John Englund / SatM.

Monen tavallisen kaupunkilaisen iloksi, kolmas suuri kokonaisuus on Porista otetut kaupunkikuvat. Kaupunkikuvissa on kuvattu pääosin Porin keskustan aluetta, paljon on kuvia esimerkiksi Etelärannasta, Porin sillasta, Hallituskadulta, Valtakadulta, Yrjönkadulta, Antinkadulta sekä tietysti Porin kauppatorista ja puistoakseleilta. Kuvia löytyy myös paljon liikkeistä ja myymälöistä, kuten kirjakaupoista, kahviloista, apteekeista, pankeista ja esimerkiksi Porin Kauppahallista.

Porin kauppahalli rakennusvaiheessa vuonna 1927. Kuva: John Englund / SatM.

Kirsikkana kakun päälle ovat Porin kirkon tornista otetut panoraamakuvat, joita käytettiin myös Satakunnan Museon julkaisemassa Kahden kuvan aika -valokuvateoksessa (2019), joka pääsi myös mukaan Suomen museoliiton ja ICOM:n järjestämään Vuoden museojulkaisu -finaaliin!

Englund on luultavasti ottanut kamerallaan kirkon tornista 360:n asteen kuvan Porista, mutta alkuperäisiä lasinegatiiveja ei valitettavasti todennäköisesti löydy aivan koko setistä. Tornista otettuja kuvia löytyy kuitenkin ainakin Hallituskatu – Eteläranta akselilta, Porin sillasta ja puuvillatehtaasta, Konepajanrannasta, Aittaluodon rannasta sekä Herralahdesta ja Porin viidennestä osasta. Useammasta kohtaa kuitenkin myös uupuu kuvia ja esimerkiksi valokuva, jossa näkyisi keskustaa ja kauppatoria puuttuu kokonaan. Englund on ottanut kirkon tornista kuvia myös eri vuosina, esimerkiksi Puuvillatehtaasta löytyy kuvia ainakin vuosilta 1898, 1913 ja 1927. Jää nähtäväksi, löytyvätkö tornikuvien puuttuvat palaset kuitenkin vielä myöhemmin negatiivikokoelmasta.

Pori kuvattuna Porin kirkon (nyk. Keski-Porin) tornista. Kuvausvuotta ei ole tiedossa. Kuva: John Englund / SatM.

Kokoelmassa on tietysti myös pienempiä (alle 5 %) kuvakokonaisuuksia. Merellisiä laiva- ja satamakuvia löytyi esimerkiksi Mäntyluodosta ja Reposaaresta mukavasti. ”Laivakuvissa” esiintyy usein purje- tai höyrylaivoja, veneitä, proomuja tai ruoppaajia. Purjehduskuvat purjeveneistä liittyvät usein porilaisen Segelföreningen i Björneborg -purjehdusseuran toimintaan. Satamakuvissa puolestaan esiintyy usein Mäntyluodon satamarakennuksia ja -nostureita. Erityisesti Reposaaresta otettuja kuvia oli yllättävän paljon kokoelmassa. Asiaa selittänee se, että Reposaaressa sijaitsi Englundin sivukuvaamo ja ilmeisesti myös heidän mökkinsä.

Kaksi miestä Hedenströmin purjeveneessä. Kuva: John Englund / SatM.

Yksityishenkilöiden, tavallisesti kaupungin varakkaiden henkilöiden asuntoja ja huviloita oli kuvattu kiitettävästi, niin ulkoa ja sisältä. Varakkaiden henkilöiden huonekuvissa huvittaa usein niiden yhtäläisyys. Lähes kaikkien asunnoista löytyvät samat elementit - kattokruunut, taulut, kuvioidut seinät ja lattiat sekä suuri määrä kukkia tai huonekasveja!

Apteekkari Sundblomin koti vuonna 1912. Kuva: John Englund / SatM.

Huonekalukuvat ovat yksi pienempi kokonaisuus, joka koostuu pääasiassa Ekwallin sänkytehtaan huonekalukuvista. Tämä kokonaisuus on tosin vielä digitoimatta. Muita pienempiä kokonaisuuksia ovat esimerkiksi sisällissota- ja sotilaskuvat, erilaiset piirustukset (laivoista ja rakennuksista) sekä nuottikuvat eli kuvat säveltäjien nuottipapereista.

Vaikkakin kuvat ovat pääosin Porista, niitä löytyy myös muualta nykyisen ja entisen Satakunnan alueelta, kuten Ulvilasta, Harjavallasta, Köyliöstä ja Äetsästä. Muutamia satunnaisia kuvia tuli vastaan myös Helsingistä, mutta ehdottomasti yllättävin kuvauspaikka oli Pölläkkälän kylä Äyräpäässä Karjalankannaksella, jossa aikanaan sijaitsi Ahlström Oy:n Suursaaren saha.

Äetsän voimalaitos vuonna 1923. Kuva: John Englund / SatM.

Kuten näistä esimerkeistä käy ilmi herra Englund kuvasi vähän kaikkea - eikä ihme sillä kuvaamo ehti toimia Porissa yli 40 vuotta! Kokoelman kuvissa korostuu usein selvästi harkitut kuvakulmat, sommittelut ja tekninen osaaminen. Monista kokoelman kuvista huomaa selvästi, että Englund on ohjeistanut kuvissa esiintyviä henkilöitä olemaan tietyssä paikassa tai asennossa kuvaushetkellä. Vaikkakin tietystä osasta kokoelmaa, esimerkiksi Rosenlewin teollisuuskuvista, välittyy tilaustyön historiallisesti tärkeä, mutta valokuvauksellisesti tylsähkö dokumentaarinen olemus, on Englund selvästi pyrkinyt valokuvauksessaan tiettyyn estetiikkaan ja monista kuvista kyllä huomaa, kuinka niiden kauneuteen on panostettu.

Erik, Hugo, Carl Wilhelm Rosenlew toimistossaan vuonna 1911. Kuva: John Englund / SatM.

Digitointiprojekti 

Kerron vielä lyhyesti, kuinka negatiivien digitointi on suoritettu projektin yhteydessä.

Negatiivien digitointiprosessi on koostunut seuraavista päävaiheista: 

1.       Negatiivien valokuvaus

2.       Kuvankäsittely

3.       Luettelointi

4.       Pakkaaminen

Aluksi negatiivilaatikot etsitään hyllystä ja puhdistetaan kevyesti pölystä ilmapumpulla ja sudilla. Tämän jälkeen negatiivit kuvataan valopöydällä järjestelmäkameralla ja kuvat siirretään tietokoneelle. Tietokoneella kuville tehdään halutut muokkaukset kuvankäsittelyohjelmalla (Photoshop). Tämä vaihe sisältää pääasiassa kuvan suoristamisen, rajaamisen, negatiivin muuntamisen positiiviksi ja harmaasävyiseksi, tasojen säädön ja lopulta tallentamisen halutussa koossa ja tiedostomuodossa (TIFF).

Tämän jälkeen kuvat ladataan museon kokoelmanhallintajärjestelmään, jossa ne luetteloidaan. Luetteloinnissa järjestelmään syötetään kaikki negatiivista ja kuvasta saatava informaatio. Esimerkiksi negatiivista kirjataan ylös sen mitat, kunto ja materiaali, ja kuvasta sen kontekstitiedot eli mistä kuva on otettu, milloin kuva on otettu ja keitä henkilöitä kuvassa esiintyy. Tämän lisäksi kuvasta kirjataan ylös Yleisen suomalainen asiasanaston (YSA) mukaiset asiasanat (tehtaat, laivat, huonekalut yms.).

Lopuksi negatiivit pakataan happovapaasti paperisiin suojakuoriin ja arkistokansioihin, jonka jälkeen kansiot numeroidaan ja siirretään säilytykseen kylmiöön.

Digitoidut negatiivit pakattuna museon kylmiössä. Kuva Ville Nikander / SatM.

Englundin negatiivikokoelman digitointihanke jää toistaiseksi tauolle odottamaan uutta rahoitusta ja uuden kokoelmanhallintajärjestelmän käyttöönottoa. Toivottavasti hankkeelle löytyy jatkoa mahdollisimman pian.

Ville Nikander
Projektityöntekijä
Satakunnan Museo 

Katso ja lue lisää:

John Englundin digitoituja lasinegatiiveja Satakunnan Museon Finna-sivustolla

Amanuenssi Timo Nordlundin artikkeli: Sata vuotta pimennossa –valokuvaaja John Englundin valokuvat näkevät vihdoin päivänvalonpoikkeustilasta huolimatta

Mullankaivajat Porin metsässä – kokemuksia arkeologisilta kaivauksilta

Lukuvuosi oli vasta alkamaisillaan pitkän kesäloman jälkeen, kun joukko Porin suomalaisen yhteislyseon lukiolaisia marssi synkkään ja pimeään Porin metsään. Kymmenpäisellä lukiolaisten joukolla oli edessään merkittävä tehtävä, sillä vehreiden saniaisten ja vanhojen puiden suojassa makasi jäänteet Saksan ilmavoimien unohdetusta sodanaikaisesta huoltotukikohdasta – tavoitteena oli viimein selvittää, mitä kaikkea maan uumenista paljastuisikaan.

Alla olevissa kirjoituksissa opiskelijat Laura Lehtinen ja Emma Rosenlöv kertovat kokemuksistaan arkeologeina Suomen Kulttuurirahaston tukemassa Mullanakaivajat-hankkeessa. Satakunnan Museon ja Porin suomalaisen yhteislyseon lukion toteuttamassa hankkeessa opiskelijat osallistuivat Porin sota-ajan tutkimukseen arkeologisilla kaivauksilla sekä suunnittelivat aihetta käsittelevän pienoisnäyttelyn, joka on nähtävissä Satakunnan Museossa 3. tammikuuta 2021 saakka.

Lukiolaiset työn touhussa. Kuva: Teemu Väisänen, SatM.

Arkeologian jäljillä Porin metsässä

Viime keväänä saimme tiedon Satakunnan Museon kanssa yhteistyössä pidettävästä kurssista, jonka aikana opiskelijat saisivat osallistua mukaan arkeologisiin tutkimuksiin ja samalla oppia uutta paikallishistoriasta sodan ajalta. Kurssin aluksi kokoonnuimme kuulemaan faktoja arkeologisen tutkimuksen periaatteista ja tutkimusmenetelmistä, joiden pohjalta kokoonnuimme Porin metsässä ja aloitimme kaivaukset.

Perjantai — Innostuneet kaivajat

Opastuksen jälkeen pääsimmekin nopeasti tositoimiin eli kaivamaan maata arkeologisilla menetelmillä. Kaikki saivat hoitaakseen oman alueen, jota alettiin kaivamaan 10 senttimetrin syvyisissä kerroksissa, tasokaivauksena. Ainakin itselleni kaivaustapa tuli yllätyksenä, sillä neliömetrin kokoinen alue tuntui itsessään pieneltä, mutta nopeasti työn aloituksen jälkeen selkeni, että pieneltäkin tuntuvalta alueelta voi tulla paljon löytöjä ja kaivamista siinäkin riittää.

Osa kaivajista alkoi löytämään tuota pikaa löytöjä maan pintakerroksesta. Löydöt selvästikin lisäsivät motivaatiotamme ja ilmassa leijui yksinkertainen ajatus: “Haluan löytää jotain hienoa”. Kuten arvata saattaa, löytöjä ei tietenkään tule koko ajan ja tasaisesti, jonka takia kaivauksiin ei välttämättä aina jaksanut keskittyä sata lasissa. Pidimme kuitenkin ruokataukoja, joiden aikana pieni väsähtäminen karisi pois harteilta.

Maa-aines, jonka olimme keränneet ämpäreihin, siivilöitiin, jottei pienimmätkään sota-ajan aarteen menneet sivu suun. Kaivauksen kohteeksi oli valikoitunut käyttötarkoitukseltaan mysteerinä ollut saksalaisten parakkirakennus, jonka historiaa lähdimme innostuneesti selvittämään kaivausten avulla. Maan pinnalla näkyi jo ennen kaivausten aloittamista Porin Matti ja kaivausalueemme ulkopuolella näkyi muutamia tiilirakennelmia. Löysimme ensimmäisenä kaivauspäivänä joitakin pienempiä löytöjä, jotka keskittyivät enimmäkseen Porin Matin ympärille.

Lauantai — Löydöistä energiaa

Kaivauksemme jatkuivat myös viikonloppuna, jolloin kaivausaluettamme laajennettiin osittain löytöjen vähäisyyden takia. Innostunut kaivausporukkamme sen kun vain jatkoi löytöjen tekemistä. Lauantaina maan katveista paljastui muun muassa epäillyn vanhan bensatankin osa ja letkua.

Ryhmämme oli kaiken kaikkiaan innostunut löytämään historiallisesti merkittäviä esineitä ja tunnelma kaivauksilla vaihteli aarteiden löytymisen kanssa korreloiden. Sota-ajan tuntua toivat yläpuolellamme lentelevät lentokoneet ja lähellä olevan ampumaradan luota kantautuvat äänet. 

Sunnuntai — Viimeistä kaivauspäivää viedään

Viimeisenä kaivauspäivänämme jakaannuimme mielenkiintomme mukaan joko jatkamaan alkuperäistä kaivauskohdettamme tai tekemään pistoluontoisia kaivauksia metallinpaljastinta apuna käyttäen toiveena löytää vaikka vanha roskakuoppa täynnä aarteita. Löysimme muun muassa vanhaa keramiikkaa, lukon, hammastahnatuubin sekä kyltin. Keramiikan joukossa oli myös astioiden palasia, joiden leimat viittasivat neuvostoliittolaiseen tehtaaseen. Jälkitöiden yhteydessä selvitämme lisää, mistä ja toivottavasti myös miten, se on päätynyt Porin metsään.

Kaivauksille osallistuminen oli mielestäni todella mielenkiintoinen ja ainutlaatuinen kokemus. Kurssille oli matala kynnys lähteä koulun kautta ja oli mukavaa saada vastapainoa tavalliselle lukemiselle. Kaivaminen itsessään oli palkitsevaa ja mielenkiintoista. Oli kiva päästä opiskelemaan historiaa ihan uudella tavalla, käytännön kautta.

Laura Lehtinen

Kaivettu maa siivilöitiin, jotta yksikään löytö ei katoaisi. Kuva: Teemu Väisänen, SatM.

Arkeologian tunnelmaa 

Kaverini koulussa mainitsi Mullankaivajat -kurssista ja mielenkiintoni heräsi heti. Ajattelin, että se saattaisi olla mielenkiintoinen kurssi, jolle oli helppo osallistua koulun kautta. Mielenkiintoisimmalta kurssilla kuulosti arkeologia ja kaivaukset, mutta myös sotahistoria.

Osallistuin kurssille ja mielenkiinnolla odotin, mitä tulee vastaan. Osallistuessani en tiennyt, että tulemme tekemään Satakunnan Museoon näyttelyn kaivamistamme esineistä. Kun sain tietää asiasta kuulosti innostavalta, että saamme itse tehdä näyttelyn. En usko, että kovinkaan moni pääsee tekemään näyttelyä museoon. Hieman mietitytti, miten tulemme pärjäämään pienen porukan kanssa, mutta tekemistä on ainakin riittänyt jokaiselle ja kaikki on sujunut hyvin. Pienellä porukalla olemme saaneet tehtyä tehokkaasti töitä. 

Kaivauksille lähdin iloisin mielin ja kiinnostuneena, mitä kaikkea sieltä saattaisi löytyä, mutta mietin myös vaihtoehtoisesti mahdanko löytää mitään. Ensimmäisenä päivänä pääsimme vasta arkeologian ja kaivamisen makuun. Emme olleet kovinkaan kauan kaivauksilla, eikä ensimmäinen päivä ollut erityisen tuottoisa, muutamia esineitä kuitenkin löytyi. 

Toisena päivänä pääsimme jo kunnolla työn touhuun ja tavaraa alkoi myös löytymään. Testasimme pienellä metallinpaljastimella, missä kohtaa maata metallia on ja, kun paljastin alkoi piippaamaan, aloimme kaivamaan kiinnostuneina, mitä sieltä mahtaa löytyä. Välillä löytyi nauloja, joita tulikin useampaan kertaan. Välillä maasta löytyi jotain erikoisempaa, ja silloin heräsi mielenkiinto vielä enemmän ja kaivamista ei olisi millään halunnut lopettaa ennen, kuin näkee, mitä maan alta paljastuu.

Kolmas ja viimeinen päivä oli myös mielenkiintoinen. Menimme kaivamaan koekuoppiin ja saimme testata metallinpaljastimella, missä metallia on, ja sitten kun omasta mielestä löytyi hyvä kohta, niin alettiin kaivamaan. Se oli kivaa vaihtelua alkuperäiseen kaivausalueeseen. Kiertelimme myös muutamia sota-ajan kohteita, kuten sirpalesuojia. Kaivamisen välissä oli mukava vähän käydä kävelemässä ja katselemassa mielenkiintoisia kohteita.

Kaivaminen oli mielestäni kivaa, välillä tietenkin oli hieman raskasta, kun oltiin kaivettu kauan. Välillä myös tuntui siltä, että ei sieltä maasta löydy mitään, jolloin motivaatiota kaivamiseen ei ollut niin paljoa. Heti kun vaikutti siltä, että vastassa on metallia, niin motivaatio kasvoi ja kaivamista jaksoi taas jatkaa.

Olen oppinut kurssin aikana paljon. En tiennyt ennen tätä kurssia, millaista on arkeologisilla kaivauksilla, mutta nyt olen nähnyt ja saanut itsekin osallistua kaivamiseen. Olemme kierrelleet ympäri Poria sotaan liittyvissä kohteissa, kuten Rosenlew-museon väestönsuojassa, hautausmaalla ja kohteissa, joita on pommitettu. Myös Porin suomalainen yhteislyseo, jossa opiskelen, on ollut pommitusten kohteena. Koulu toimi sotasairaalana silloin. Samalla, kun kiertelimme kohteita, saimme opastusta ja paljon tietoa sotahistoriasta Porissa.

Olen tyytyväinen, että osallistuin kurssille, tämä on ainutlaatuinen kokemus. Hienoa, että tällainen on päätetty järjestää. Saamme hyvää opetusta ja työntekijät ovat kiinnostuneita kurssin pitämisestä.

Emma Rosenlöv

Koekuopasta löytyi myös saksankielinen kyltti. Kuva: Teemu Väisänen, SatM.