Seinien salaisuudet 

Tapetti

kr. tapés

Tapetti on sanana vanhempi kuin meidän tuntemamme paperinen seinänpäällyste. Alkuaan tapetti tarkoitti kudonnaista, jota käytettiin pöydän tai vuoteen verhona. Myös ensimmäisiä seinävaatteita nimitettiin tapeteiksi ja sitä kautta nimitys siirtyi pellavatapetteihin ja lopulta paperitapetteihin. Tapetti-sanaa on voitu käyttää myös suoraan seinäpinnalle tehtyyn maalaukseen. 

Kangas-, nahka- ja pellavatapetit olivat irrallisia ja ne voitiin ottaa muutossa mukaan. Perunkirjoissa ne luettiin talon irtaimistoon, joten perinnönjaossa ne saattoivat joutua pois alkuperäiseltä paikaltaan. Tapetteja saatettiin myös siirtää huoneesta toiseen. Käytöstä pois jääneitä tapetteja myös myytiin uusiin tiloihin. Pellava oli materiaalina kallista, ja kun huoneen ilme haluttiin uudistaa, tapetti yksinkertaisesti käännettiin. Myös varhaisia, naulaamalla kiinnitettyjä paperitapetteja käännettiin ja käytettiin uudelleen.  

Varhaisin tapa oli painaa kuviot liimavärillä irrallisiin lumppupaperiarkkeihin ja yhdistää ne vasta seinällä. Sittemmin tapetin painaminen aloitettiin liimaamalla lumppupaperiarkit yhteen pitkiksi vuodiksi. Näistä alettiin käyttää nimitystä ranskalainen tapetti. Nimi ei siis tarkoita tapetin alkuperää, vaan se kertoi kyseessä olevan irrallisen, ostetun tapetin. 1800-luvun puolivälin jälkeen sana tapetti vakiintui tarkoittamaan painettua paperitapettia.

Vanhin paperitapetti tunnetaan Englannista vuodelta 1511 ja Ruotsista 1560-luvulta. Suomessa ensimmäiset paperitapettipajat aloittivat toimintansa 1740-luvulla. Tapetit alkoivat yleistyä 1800-luvulla tekniikan kehittyessä ja tapettien hinnan halvetessa. 

Tapettien valmistus

Tapettipaperi valmistettiin käsin lumpusta paksuiksi arkeiksi. Rullapaperin valmistus alkoi Suomessa 1850-luvulla. Lumpusta oli jatkuva pula. Ensimmäiset puuhioketta paperin raaka-aineena käyttävät tehtaat aloittivat Suomessa toimintansa vuonna 1860. Puuhiokepohjaisen paperin käyttöönoton myötä tapettipaperista tuli entistä ohuempaa ja helpommin repeilevää.   

Laatalla painettaessa tapettikuvio siirrettiin puiselle painolaatalle ja kaiverrettiin käsin kohokuvioksi. Väri levitettiin laatalle ja painettiin paperivuodalle. Jokainen väri ja kuvio vaativat oman laattansa. Käsin painaminen jatkui koneellisen painatuksen rinnalla aina 1900-luvun alkuvuosiin asti. 

Toijalaan vuonna 1930 perustetun Pihlgren ja Ritolan tapettitehtaalla on säilytetty suurin osa tehtaan vanhoista painoteloista ja lisäksi on hankittu muilta tehtailta vanhoja teloja. Kuva Satakunnan Museon kokoelmat, Tarja Kauvo.

Rullapaperin myötä tapetti voitiin painaa rotaatiopainokoneella. Ensimmäiset koneet olivat pitkälti käsikäyttöisiä. Höyryvoiman käyttöönotto nopeutti tapettien valmistusta 1870-luvulla. 

Tapettipainokoneessa kuvio siirtyy paperille telojen avulla. Varhaisimmat telat olivat puisia. Kuvio joko kaiverrettiin telaan tai kohokuvio tehtiin erillisillä metalliaihioilla, joiden väliin laitettiin usein myös huopaa painavaksi pinnaksi. Itse koneen muodosti suuri sylinteri, jonka ympärille kiinnitettiin painettavan mallin kuviovärejä vastaava määrä teloja. Painettava paperi liikkui suuren sylinterin ympäri ja sai teloja koskettaessaan kuviovärinsä.

Tapettitehdas Pihlgren ja Ritola Oy:n tapetit painetaan vanhalla rotaatiopainokoneella. Kuvassa alhaalla näkyvässä kaukalossa on painväri. Väri siirtyy painotelaan (keskellä) huovutetun villakangasmaton välityksellä. Painotela painaa värin. Koneella voidaan kerralla painaa kahdeksalla värillä. Kuva Satakunnan Museon kokoelmat, Tarja Kauvo.

Tapettien painamiseen käytettiin erilaisia liimavärejä. Painoväreinä käytettiin aluksi kasvivärejä ja maaväripigmenttejä. 1800-luku oli uusien teollisten väriaineiden kehittelyn vilkasta aikaa.  

Liimavärillä painettujen tapettien liimana käytettiin kasvitärkkelyksestä valmistettua liimaa. Ilman pinnoitekäsittelyä painoväri irtosi helposti kosketuksesta. Siksi etenkin kovemmalle kulutukselle tulevien huoneiden, kuten keittiöiden ja eteisten tapetteja alettiin pinnoittaa ohuella vernissakalvolla jo 1800-luvun puolivälissä. 1950-luvulla vernissauksen tilalle tulivat ensimmäiset muovipinnoitetut tapetit. 

Liimavärillä painettu tapetti täytyy kuivattaa ilmavasti ennen kuin se voidaan rullata. Kuva Pihlgren ja Ritolan tapettitehtaalta, Satakunnan Museon kokoelmat, Tarja Kauvo.

Tapiseeratut seinät

Suomalaisten hirsitalojen sisäseiniä on alettu veistää sileiksi 1600-luvulla, ensin herraskartanoissa. 1700-luvulla tavallisenkin kansan asunnoissa saatettiin savupirttien nokiset seinät veistää puhtaiksi suursiivouksen yhteydessä. Vasta kun savupiipullinen uuni syrjäytti savu-uunin, kannatti seinäpintoja alkaa koristaa. Tapetit yleistyivät suomalaisissa säätyläiskodeissa 1700-luvun lopussa, mutta vasta halpeneva massatuotanto 1800-luvun lopulla toi tapetit lähes kaikkien ulottuville.

Yhteiskunnallinen asema ei yksin sanellut sisustamisen muodikkuutta, vaan myös asuinpaikalla oli merkitys. Herrasväen kodit olivat muodin ja ihanteiden kuvastimia. Niissä tapetit oli painettu hyvälle pohjapaperille, ne olivat monivärisiä ja niissä saattoi olla vernissattu tai nukattu pinta. Talonpoikaistalojen kamareissa tapettikuviot olivat yksinkertaisempia ja värisävyt hillitympiä kuin kartanoiden saleissa. Vaatimattomissa oloissa tapetoitiin usein yhdellä värillä painetulla tapetilla. 

Sarenien herrainhuone vuonna 1895. Kuvassa Herman Saren ja F.L. Stolt. Kuva Satakunnan Museon kokoelmat.

Tapettien yleistyminen oli riippuvainen seudun talouden kehityksestä. Esimerkiksi Pori alkoi vaurastua menestyk¬sekkään kaupan ja merenkulun seurauksena 1800-luvun alussa. Kaupungin keskustaan rakennettiin uusia, komeita tiilitaloja, joiden seiniin liisteröitiin kotimaisilta tapetinpainajilta ostetut tai ulkomailta tilatut tapetit. Myös työväen asuntojen seiniä saattoi koristaa tapetti jo 1840-luvulla. Heillä tapetti tar¬koitti tällöin joko tapetinpainajalta ostettua tapettia tai tavallisem¬min suoraan hirsiseinälle maalattua kuviointia. 

Tuntematon noormarkkulainen perhe. Kuva Satakunnan Museon kokoelmat.

Tapetit kiinnitettiin aluksi suoraan hirsipinnalle, varhaisimmassa vaiheessa naulaamalla ja sitten liisteröimällä ne suoraan seinään. Hirsien saumakohdat täytettiin ennen tapetointia joko laastilla tai kolmiorimoilla tai sauman päälle liisteröitiin paperisuikaleita. Pinkopahvi tapetin pohjana yleistyi nopeasti 1870-luvulta lähtien rullapahvin valmistuksen myötä. 

Tapetin yläreuna rajattiin lähes aina boordilla vielä 1950-luvulla. Boordimuodit ja –leveydet ovat vaihdelleet tapettimuodin mukana.  

Empire (1810 - 1830)

Tapetit olivat vielä harvinaisia. Muodissa olivat antiikin kuviot ja kirkkaat voimakkaat värit. Asunnon huoneilla oli omat värinsä ja avoimista ovista näkyi koko värikirjo. Yksiväriseksi maalatun seinän yläreunassa oli usein näyttävä leveä reunanauha, sisustuksen tärkeä yksityiskohta. Tapeteissa suosittiin pystysuoria linjoja, vaaleita värejä ja muotojen yksinkertaisuutta. Tapettimallit ja suurin osa tapeteista tuli ulkomailta.

Biedermeier (1820 - 1850)

Biedermeier oli tapettien kulta-aikaa. Tapettien pohja oli usein harmaa. Luonnosta peräisin olleet suuret kaartuvalinjaisina voluuttikuvioina ja kasviaiheina. Aluksi ne piirrettiin ohuella, herkällä viivalla, mutta 1800-luvun puolivälissä kuviot muuttuivat voimakkaiksi. Silmiinpistävänä oli jokin paksu kuvion osa, jopa parisenttinen kaareva linja, joka oli usein vielä kehystetty tai varjostettu paksulla viivalla. Eri materiaaleja imitoivat mallistot olivat kestosuosikkeja. 

Kertaustyylit (1830 - 1890)

Sisustamiseen vaikuttivat osittain toisiaan seuraten ja osittain yhtä aikaa uusgotiikka, uusrenessanssi, uusbarokki, uusrokokoo ja uusklassismi. Yleisimmin koristeluun käytettiin kasviaiheita. Vanhojen ornamenttien ohella jäljiteltiin muita materiaaleja, mm. puuta, kultanahkaa, kiveä tai marmoria. Tapetit olivat runsaita, niiden väriskaala tummeni ja kuviot pienenivät, liittyen usein toisiinsa vinoruudutuksella. Etenkin sinisellä painetut ruutukuviot olivat tavallisia.  Myös vaakaraidoitusta alettiin käyttää tehosteena. Ajan tapeteissa oli usein kiillotettu pohja ja mattapintaisina painetut kuviot. Aikakauden lopulla vallinnut runsaus ja täyteläisyys näkyivät tapettikuvioissa. Ei riittänyt, että kukat peittivät koko pinnan, vaan kuvioiden pienetkin välit täytettiin erilaisilla rasterikuvioilla. Vernissatut ja lakatut tapetit tulivat muotiin 1890-luvulla.  

Jugend (1890 - 1915)

Tummat tapetit alkoivat väistyä vaaleampisävyisten seinäpintojen tieltä, mutta tummiakin pohjia käytettiin. Tyylisuunnan tunnuskuvio oli joutsenkaariviiva. Tyylitellyt lehdet ja kukat erottuivat pohjasta usein värikkäinä. Kuvioille oli tyypillistä riippuvat osat, kaarevat helmet tai tyylitellyt neliöt.  Ruusun, ehkä kaikkien aikojen suosituimman kasviaiheen rinnalle tulivat arkiset kasvit kuten apila, päivänkakkara, männynkäpy ja voikukka sekä puutarhakasveista pelargoni, unikot, syreeni ja sipulikasvit. Rasteripinta kuvion päällä tai pohjalla on tyypillinen aikakauden tapeteille. 

Maalarimestari Edvard Elg'in koti sijaitsi Porissa Yrjönkatu 15:ssä 1900-luvun vaihteessa. Kuvassa tyttäret Agda ja Hymmi Elg. Kuva Satakunnan Museon kokoelmat.

1910-luvulta alkaen art decoa ja funktionalismia

Kauppias Kalle Salokangas perheineen Säveltäjänkatu 10:ssä 1910-luvulla. Kuva Satakunnan Museon kokoelmat.

1910-luvun lopulla tulivat muotiin kulmikkaasti tyylitellyt kuviot. Art deco – tyylille tyypillisiä olivat harvaan sijoitetut, terävälinjaisiksi tyylitellyt kasviaiheiset tai geometriset kuviot, joihin on yhdistetty viivakuvioita. Värisävyt olivat usein tummanharmaaseen taitettuja tai violetteja.

Lempi Helmisen kodissa oli 1930-luvulla art deco -henkiset tapetit. Kuva Satakunnan Museon kokoelmat.

Funktionalismin, jota kutsutaan myös nimellä funkkis, tapeteissa seinäpinnan tuli olla vain sisustuksen tausta. Tapettikuoseissa tämä näkyi aluksi tekstiilimäisinä, karkeaa kangasta kuvaavina malleina ja sittemmin ns. muraalitapetteina, joissa oli vaalea, karkeaa kiviainesta tai rappauspintaa mukaileva kuvio. Kivipintamukailun rinnalle tuli varpumaisia pintarakennekuvioita, joihin erityisesti 1940-luvun loppupuolella yhdistettiin usein harvaan sijoitettuja kukkia. Värisävyt olivat pääosin hyvin vaaleita, kauempaa lähes yksivärisen näköisiä. Sodan jälkeen ruskea sävy yleistyi, sillä sota- ja pula-aikana tapettitehtailla oli pulaa väripigmenteistä.  

Funktionalismin aikakautta. Kuva Satakunnan Museon kokoelmat.

Tyylihistoriaa keskiajasta modernismiin: Modernismi (1950-luku)

Blogisarjassamme 'Tyylihistoriaa keskiajasta modernismiin' esittelemme Suomen tyylikaudet ja niihin ajoittuvia esineitä Satakunnan Museon kokoelmista. Tyylikausia on yhteensä yksitoista, ja julkaisemme yhden tyylikauden kerrallaan, kolme joka viikko. Nyt esitysvuorossa on tyyleistä tällä erää viimeinen eli modernismi (1950-luku).

1950-luku – modernismin aikaa

1950-luku oli Suomessa toipumisen ja uudistumisen aikaa. Rakentaminen oli kiivasta ja maaseudun ja kaupunkien raja hämärtyi uusien lähiöiden ns. metsäkaupunkien, kuten Tapiolan myötä. Arkkitehtuurin ihanteita olivat selkeys ja rakenteellisuus, kuten 1930-luvun funktionalismissa, mutta sävyt olivat lämpimämmät ja luonnonmateriaaleja käytettiin runsaasti.

Suomalainen taideteollisuus nosti päätään sodan päättymisen jälkeen ja 1950-luku sekä edelleen 1960-luku olivatkin suomalaisen muotoilun suuria vuosikymmeniä. Suomalaisen muotoilun tuotteisiin liitettiin kiehtovia kuvailuja, kuten taianomainen, alkuperäinen, rehellinen ja luonnonläheinen. Muotoilussa käytettiin hyväksi uutta kehittynyttä teknologiaa ja kansanperinnettä. Hienostunutta taideteollisuutta perusteltiinkin suomalaisten hyvällä materiaalintajulla, maan elinvoimaisella nuoruudella ja kansanomaisen käsityön vahvoilla juurilla.

Arkkitehtuuri

Omakotitalorakentaminen käynnistyi laajassa mitassa 1940-1950 -luvuilla jälleenrakentamisen myötä. Sodan jälkeinen asuntopula oli suuri ja valmiiden piirustusten mukaan rakennettavat tai talotehtaiden elementeistä nopeasti pystytettävät puiset tyyppitalot olivat ratkaisu tähän ongelmaan.

1950-luku oli modernismin aikaa, mutta rintamamies- ja tyyppitalot on usein nähty perinteisenä rakentamisena ja erityisesti sen yksinkertaistamisena vaikka sarjatuotantona valmistetut talot olivat hyvin moderni idea. Talojen sisätiloissa noudatettiin myös uusia funktionalismin periaatteita. Talot olivat pieniä, joten niiden piti olla käytännöllisiä. Aikanaan talot poikkesivat selvästi ympäröivästä maisemasta, mutta nykyisin tyyppitalot ovat merkittävä ja tyypillinen osa Suomen arkkitehtonista kerrostumaa niin maaseudulla kuin kaupungeissa. Porissa tyyppitalojen muodostamia pikkukyliä nousi kaupungin liepeille mm. Liinaharjaan, Musaan, 10. osaan ja Uudellekoivistolle.

1950-luvulla suurten ikäluokkien saavutettua kouluiän alkoi massiivinen uusien koulutalojen rakentaminen. Vuosikymmenen alussa luotiin myös Arava-järjestelmä, jonka avulla alettiin rakentaa kerrostaloja taajamaväestön asunnonhankinnan tueksi. Poriin muodostui yksi lähiön esiasteista, nk. Aravien alue kaupungin keskustan kupeeseen. Alueen keskelle jätettiin puistoalue, jonka ympärille rakennettiin 7-kerroksisia tornitaloja, niiden viereen matalien lamellitalojen vyöhyke ja talojen väliin Kiertokatu.

Ilmakuvasta hahmottuu hyvin Porin Aravien alueen 1950-luvun hengen mukainen rakenne kaarevine katuineen, vapaasti sijoittuvine rakennuksineen ja puistovyöhykkeineen. Satakunnan Museon kuvakokoelmat.

Kerrostalon jalopuiset ovet ovat peräisin Porin Riihikedon Arava-alueen Kiertokatu 4:sta, jossa uusittiin talon ulko-ovet syksyllä 2016. Ovet ovat nyt esillä perusnäyttelyssämme, Satakunnan Museon kokoelmat.

Vuonna 1952 saatiin sotakorvaukset maksettua ja sen myötä vapautui resursseja rakentamiseen. Betoni ja harjateräs vapautuivat säännöstelystä v. 1953 ja sen myötä kokeiltiinkin monia uusia rakennustekniikoita. Aravien alueen ensimmäiset talot, ns. Kiinanmuuri sekä korkeat tornitalot on kuitenkin vielä muurattu tiilistä.

Sisustus

1950-luvulla joka perheen tyyppiasunnoksi muodostui 2h+k. Pienet huoneet pakottivat asukkaat valitsemaan usein kalustojen sijaan yksittäisiä huonekaluja. Pöydissä oli jatkolevyt, tuolit työnnettiin aterioiden välillä pöytien alle. Nojatuolien selät olivat korkeita, pikkutuoleissa suosittiin pinnoja ja jalat sorvattiin pyöreiksi. Esineet olivat kevyitä, huokeita ja asetettavissa päällekkäin ja vierekkäin. Erilaiset ristikot, ruudukot, rottingit ja lankapunokset sekä muovi olivat hyvin muodikkaita.

Ilmari Tapiovaaran kevyt ja ilmava pinnatuoli Mademoiselle (1956) on muotoilultaan hyvin tyypillinen 1950-luvun tuoli. Satakunnan Museon kokoelmat.

Ajalle tyypillinen 1950-luvun loppupuolen tekonahalla päällystetty nojatuoli Porista. Satakunnan Museon kokoelmat. 

Puu oli materiaalina suosittua. Pääosa huonekaluista tehtiin koivusta ja männystä. Tummat puulajit kuten mahonki ja jalava tulivat myös muotiin 1950-luvulla. Niitä yhdistettiin mielellään vaaleisiin puulajeihin ja valmistettiin ns. rytmivanerisia huonekaluja, jossa eriväriset puulajit muodostavat intarsiatyötä muistuttavia kuvioita. Uutena puuta säästävä keksintönä tuli lastulevy.

Antti Nurmesniemi suunnitteli Palace-hotelliin huomiota herättäneen, liimatusta vanerista valmistetun, lypsyjakkaraa muistuttavan saunajakkaran (1951). Satakunnan Museon kokoelmat.

Muovia ja lastulevyä käytettiin 1950-luvulla jo runsaasti ja niiden lisäksi alettiin valmistaa vaahtokumia. Vaahtokumi vaikutti huonekalujen verhoiluun ja muotoiluun. Tuolien istuimet pienenivät ja mukavuus saavutettiin paljon vähemmällä. Yksi 1950-luvun lopun tyypillisimpiä huonekaluja oli patjalla pehmustettu laveri.

Olavi Hänninen suunnitteli Palace-hotelliin kahvilatuolin (1952), joka edustaa aikansa kansainvälistä linjaa. Tuolia valmistettiin muovista ja teräksestä. Satakunnan Museon kokoelmat.

Samaan sarjaan kuuluvat tuolit. Erivärisillä buklee-kankailla päällystettyjen tuolien irrallisia istuintyynyjä voitiin tehosteeksi vaikka sekoittaa keskenään, kuten tuolien alkuperäinen porilainen omistaja on tehnyt. Tuolit ovat valmistettu vuosien 1950-54 välisenä aikana. Satakunnan Museon kokoelmat.

1950-luvulla ilmeisesti mittatilaustyönä valmistettu tuoli- ja sohvakokonaisuus on ollut käytössä 1970-luvulle asti Reposaaren konepajalla. Jalat ja runko on harmaaksi maalattua metallia, pehmustettu sohvarunko on päällystetty kapearaitaisella kankaalla. Satakunnan Museon kokoelmat.

Hoover Ltd:n valmistama klassinen palloimuri. Sillä on imuroitu Porissa aina 1980-luvun puoleen väliin asti. Satakunnan Museon kokoelmat.

Pieni metallinen pöytälamppu. Varsi messinkiä, muut metalliosat maalattu vaaleansinisiksi. Valaisin on 1950-luvulta ja palvellut Porissa. Satakunnan Museon kokoelmat.

1950-luvun makeisrasian kansi on kuvitettu ajalle tyypillisesti tyylitellyllä kukkakuvioinnilla, joka toistui usein myös mm. kangaskuvioinneissa. Satakunnan Museon kokoelmat.

Keramiikka ja lasi

1950-luvun muotoilu oli jatkoa 1930-luvun funktionalismille. Kaj Franck on yksi tunnetuimpia 1950-luvun suunnittelijoita. Hän korosti suunnittelussaan yksinkertaisuutta, käytännöllisyyttä ja ekologisuutta. Tunnetuimpia Franckin tuotteita on Kilta-astiasto, jota Arabia valmisti vuosina 1953-1975. Kilta oli oikeastaan sarja vapaasti yhdisteltäviä esineitä, joista saattoi koota oman mielen mukaisen kokonaisuuden. Muodot olivat pelkistetyn yksinkertaiset ja astiat olivat monikäyttöisiä ja pinottavia. Tämän lisäksi astioissa oli selkeät perusvärit, keltainen, sininen, vihreä, ruskea, valkoinen ja musta, jotka oli helppo yhdistää toisiinsa.

Kaj Franckin suunnittelema Kilta ei ollut varsinainen astiasto vaan enemminkin sarja astioita, joista saattoi kerätä mieleisensä kokonaisuuden. Astioita voitiin käyttää niin ruoan valmistukseen, tarjoiluun kuin säilytykseenkin. Satakunnan Museon kokoelmat.

1950-luvulla valmistettiin runsaasti myös lasia. Kaj Franck ja Saara Hopea suunnittelivat Nuutajärvelle taidelasin lisäksi värikkäitä ja pinottavia arkilaseja ja siirsivät ”Kilta-ajattelun” myös lasiteollisuuteen. Tapio Wirkkala ja Timo Sarpaneva suunnittelivat taas Iittalalle enemmän taidelasia, mutta myös arkista käyttölasia. 1950-luvun uuden suunnittelun myötä rohkea värinkäyttö yleistyi Suomen lasituotannossa.

Gunnel Nyman suunnitteli lasia 1940-luvun lopulla vain Nuutajärven tehtaalle ja loi pohjan Nuutajärven maineelle korkeatasoisena lasitehtaana. Nymanin korkeaa maljakkoa valmistettiin myös eri väreissä. Tapio Wirkkalan pisaramainen lasimaljakko on valmistettu Iittalan tehtaalla, jonne hän suunnitteli paljon taidelasia. Satakunnan Museon kokoelmat.

Saara Hopean lasit olivat muodoltaan kulmikkaampia verrattuna Kaj Franckin värilaseihin. Molemmat lasit olivat helposti säilytettäviä pinottavuuden vuoksi. Satakunnan Museon kokoelmat.

1950-luvun nelihenkinen malliperhe autenttisissa asuissaan. Pihainteriööri on esillä perusnäyttelyssämme, Satakunnan Museon kokoelmat.

Pienelle alle 3-vuotiaalle Harri-pojalle kuulunut lyhythihainen kauluspaita Punahilkka ja Susi-satuaiheisella kankaalla Porista 1950-luvun lopulta. Satakunnan Museon kokoelmat.

Naisen pukeutumisen viimeisteli huivi tai päähine. Huivi suojasi käytännöllisesti myös kampausta. Huivi voitiin kietaista myös hartioille tai pienempi liinanen viehkosti kaulan ympärille. Erilaiset painokuviot, erityisesti kukkakuviot, olivat muodikkaita huiveissakin. Tämän kukkakuvioisen ja värikkään huivin on tuonut konemestari Heikki Kukkanen merimatkoiltaan vaimolleen Aini Kukkaselle (1911-1994) 1950-luvulla. Satakunnan Museon kokoelmat.

Pieni kokonaan muovinen nalle 1950-luvulta. Muovi yleistyi materiaalina kaikkialla, myös leikkikaluissa - tässä se on korvannut perinteisen pehmeän teddykankaan. Nalle selvisi ehjänä leikeistä Porissa, Satakunnan Museon kokoelmat.

1950-luvun atomiajan virtaviivainen metallinen leluhävittäjä. Se on teollisena massatuotantona valmistettu Kiinassa, mutta hävittäjä oli Lars-Olof Lindrothin lapsuusajan aarre Porissa. Satakunnan Museon kokoelmat. 

Edellisten tyylikausien blogikirjoituksiin voit tutustua tästä: keskiaika (n. 1150-1550), renessanssi (1400-1660), barokki (n. 1660-1730), rokokoo (1730-1775/1750-1780), kustavilaisuus (n. 1775-1810), empire (n. 1810-1830), biedermeier (n. 1830-1850), kertaustyylit (n. 1850-1900), jugend (n. 1890-1910) ja funktionalismi (1930-1940 -luvut).

Tyylihistoriaa keskiajasta modernismiin: Funktionalismi (1930-1940 -luvut)

Blogisarjassamme 'Tyylihistoriaa keskiajasta modernismiin' esittelemme Suomen tyylikaudet ja niihin ajoittuvia esineitä Satakunnan Museon kokoelmista. Tyylikausia on yhteensä yksitoista, ja julkaisemme yhden tyylikauden kerrallaan, kolme joka viikko. Nyt esitysvuorossa on funktionalismi.

Funktionalismi

1920-luvun lopulla klassismin ja art deco-tyylin jälkeen Suomeen levisi uusi historiallisista tyyleistä vapaa suuntaus, funktionalismi. Tasa-arvoisemmaksi muuttuneelle yhteiskunnalle haluttiin luoda asianmukaiset puitteet. Tarkoituksenmukaisten ja huokeiden käyttöesineiden valmistamiseksi pyrittiin suunnittelu ja koneellinen valmistus sopeuttamaan toisiinsa. Muotoilun lähtökohtana oli esineen tehtävä eli funktio.

Funktionalismin muotokielen, teorian ja ideologian kehittäjinä toimivat saksalainen Bauhaus-koulu, hollantilainen De Stijl-ryhmä ja ranskalais-sveitsiläinen Le Corbusier. Suomessa ideologia esittäytyi ensimmäistä kertaa vuoden 1930 taideteollisuusnäyttelyssä Helsingin taidehallissa.

Arkkitehtuuri

Asuntotuotannon piti ratkaista sosiaaliset ongelmat ja tuottaa hyviä ja halpoja asuntoja vähävaraisille. Asuntoihin piti saada mahdollisimman paljon auringonvaloa. Seinäpinnat tehtiin valoa heijastaviksi ja helposti puhdistettaviksi, jolloin syntyi valkoinen funktionalismi. Ympäristö haluttiin tehdä puhtaaksi, terveelliseksi, valoisaksi ja raikkaaksi. Terveydestä ja ruumiinkulttuurista tuli uuden tulevaisuuden vertauskuvia. Uudet rakennustekniikat ja materiaalit kuten teräs, betoni ja lasi, laskivat kustannuksia, mutta niitä käytettiin myös esteettisistä syistä. Ne ohjasivat myös käyttämään rakennuksissa suoria viivoja ja muotoja.

Alvar Aallon yksi maineikkaimmista rakennus- ja sisustussuunnitelmista on Villa Mairea (1939) Noormarkussa. Aalto itse totesi suhtautuvansa Villa Maireaan kuin koelaboratorioon, jonka sinänsä ylellisiä ratkaisuja voitaisiin käyttää myöhemmin suuren yleisön tarpeisiin. Kuva vuodelta 1961. Kuvaaja: Sven Raita, Satakunnan Museon kuvakokoelmat.

Villa Mairean pihamaata kuvattuna vuonna 1972. Kuvaaja: Pertti Lahtinen, Satakunnan Museon kuvakokoelmat.

Sisustus

Sisustus haluttiin saattaa sopusointuun talon yleisen arkkitehtuurin kanssa. Tavoitteena oli sisustaa asukkaan tarpeiden eikä edustavuuden mukaan. Suomalaista funktionalismia leimasi kolme perustyyppiä: Alvar Aallon taivutetusta puusta tehdyt kalusteet, tehdasvalmisteiset teräsputkikalusteet ja suoralinjaiset sarjavalmisteiset kalusteet.

Kampauspöytä. Kevyistä ja hygieenisistä teräsputkikalusteista tuli suosittuja myös partureissa ja kampaamoissa. Satakunnan Museon kokoelmat.

Teräsputken käyttö mullisti tuolisuunnittelun. Kevyissä ja yksinkertaisissa huonekaluissa oli viitteitä koneromantiikasta, käytettiin kiiltäviä pintoja ja mustaa väriä. Funkistyyli levisi nopeasti ravintoloihin, kahviloihin ja muihin julkisiin tiloihin. Sodan jälkeisen asuntopulan aikana erityisen suosittuja olivat teräsputkirunkoiset joustinsängyt, hetekat. Pienemmissä kodeissa, joissa ei ollut erillistä makuuhuonetta, heteka toimi tavallisesti päivisin sohvana ja levitettiin iltaisin parivuoteeksi.

Suunnitellessaan Paimion parantolaa arkkitehti Alvar Aalto alkoi kehitellä ideaa funktionalistisesta istuimesta, jossa kylmä teräsputkijalka olisi korvattu lämpimämmällä puulla. Suosikiksi nousi taivutettu vaneri, joka kävi erityisen hyvin tuolinistuimiin. Maailmansotien välisenä aikana Suomi oli maailman johtava vanerin tuottaja, joten ulkomaan viennille Aallon Paimio-tuolista ja muista maineikkaista istuimista oli iso apu.

Alvar Aallon 1932 suunnittelemassa nojatuolissa on laminoidusta vanerista taivutettu joustava jalka- ja käsinojarakenne. Satakunnan Museon kokoelmat.

1940-luvulla sota-aika tukahdutti uudistuspyrkimyksiä. Pakostakin suosittiin yksinkertaisia materiaaleja ja muotoja. Raaka-ainepulaa pyrittiin korvaamaan soveltamalla saatavissa olevia materiaaleja uudella tavalla teollisuuden käyttöön, esimerkiksi paperikankaasta tehtiin verhoja, matkalaukkuja ja kenkien päällisiä.

1940-luvun yksinkertaisessa nojatuolissa on kaartuvat käsinojat ja paperikankainen verhoilu. Paperikangasta käytettiin korvaamaan miltei kaikkia kangastyyppejä ja käyttötarkoituksia.

Taidetekstiilien suunnittelussa 1930-luvulla funktionalismi näkyi lähinnä uudenlaisena sommitteluna sekä uusina kuvioina ja koristeaiheina. Kuvakudoksissa, karvalankamatoissa ja ryijyissä suosittiin geometrisia aiheita sekä voimakkaasti tyyliteltyjä ihmis- ja eläinfiguureja. Uusia vaikutteita saatiin aikakauden kuvataiteesta, kubismista ja futurismista, joiden tyylittelevä aiheen käsittely soveltuikin hyvin perinteiseen kudontatekniikkaan. 

Ryijytekniikalla toteutettu sisustustyyny. Satakunnan Museon kokoelmat.

Ajalle tyypillinen koristelu ja muotokieli on tässä pienessä sohvatyynyssä toteutettu ristipistotyönä. Satakunnan Museon kokoelmat.

Funktionalismin tyylejä edustavia keinutuolinmattoja ja penkkienpäällisiä. Vasemmalla oleva suo ja kurjet-aiheinen keinutuolimatto on saanut nykyajan pikseligrafiikkaa muistuttavan kuutiotyylittelyn, keskimmäisessä keinutuolinmatossa on tyypillisiä geometrisiä kuvioita kuten kolmioita ja vinoruutuja, ja lähempänä 1950-lukua tehty väritykseltään ja kuvioiltaan kevyempi penkinpäällinen. Satakunnan Museon kokoelmat.

Pieni ryijy 1940-luvulta lastenhuoneen seinältä Porista. Leveiden geometrisesti kuvioitujen kehysten sisällä on toistuvana kuva-aiheena matkustaja nähtävästi poron vetämässä reessä. Satakunnan Museon kokoelmat.

Ester Ax suunnitteli vuonna 1931 Wettenhoffille ryijymallin 'Pyhä Yrjänä', jossa näkyvät funktionalismille ominaisia muotoja ja värimaailmaa. Ryijy oli 1930-luvulla yhtiön suosituin malli, jonka suosio kesti aina 1950-luvulle asti. Tämä ryijy on valmistettu Porissa vuonna 1938 Axin mallin mukaan. Satakunnan Museon kokoelmat.

Kookkaassa villaisesta karvalangasta puuvillaloimeen kudotussa lattiamatossa on harmaa- ja ruskeasävyinen kuviointi. Satakunnan Museon kokoelmat.

Philipsin radio mallia 930A on valmistettu vuosina 1931-32. Radiota kutsuttiin myös katedraalityypiksi sen muodon vuoksi. Mustat koristeosat, -kehykset ja nupit ovat muovia, mustaksi maalattu alaosa kuitenkin puuta. Radio on peräisin Vuorenmaan liikkeestä Porista. Satakunnan Museon kokoelmat.

Jalkalamppu 1930-luvulta. Se edustaa vähän kodikkaampaa ja koristeellisempaa funktionalismia kuin mitä aikakauden tyylipuhtaat suoralinjaiset huonekalut. Puinen varsi on sorvattu ja lakattu. Muovista ja kankaasta valmistetun varjostimen reunat ovat poimutetut ja aaltoilevat. Lamppu on peräisin Porista. Satakunnan Museon kokoelmat.

Kattolamppu 1920-luvulta, joka edustaa myös kodikkaampaa versiota funktionalismista. Varjostimet ovat vaaleankellertävää lasia, ja valaisimen runko messinkiä. Lamppua on käytetty ja se on peräisin Satakunnan Museon Hallituskadun rakennuksen naapurikiinteistöstä. Satakunnan Museon kokoelmat.

Lasi ja keramiikka

Arabian posliinitehdas oli 1930-luvulla tehokas tuotantolaitos, jossa oli yli tuhat työntekijää. Astiat halpenivat ja niiden valikoima supistui. Käyttöesineissä koristeina suosittiin raitoja ja keveitä kukka-aiheita. Toisaalta alettiin myös panostaa uniikkituotteisiin. Yksinkertaiset, lämminhenkiset taide-esineet soveltuivat funktionalismin ihanteisiin, mikä merkitsi keramiikalle uutta kukoistuksen aikaa. Vuonna 1932 perustetulla Arabian tehtaan taideosastolla tehtiin veistoksia, maljakoita ja vateja sekä koristeltiin keramiikkaa.

Kukkakoristeinen kannu on ollut Arabian tuotannossa vuosina 1932-1949. Satakunnan Museon kokoelmat.

Karhula Osakeyhtiö ja Iittalan lasitehdas järjestivät vuonna 1932 kilpailun uusien lasimallistojen aikaansaamiseksi. Erityisesti puristelasisarjassa pyrittiin yhdistämään edullinen sarjatuotantomenetelmä käytännölliseen, mutta esteettisesti korkeatasoiseen lasimuotoiluun. Sarjassa toisen palkinnon sai Aino Aallon suunnittelema lasisto ”Bölgeblick”, jonka selkeät muodot sekä koristelu noudattivat funktionalismin ihanteita. Koristelun vaakarihlaukset peittivät puristelasimassan mahdolliset epäpuhtaudet. Myöhemmin lasit nimettiin uudelleen Aalloksi, ja ne voittivat kultamitalin Milanon vuoden 1936 triennaalissa.

Aino Aallon suunnittelemat Bölgeblick-lasit ovat nykyisin uustuotannossa Aino Aalto-lasin nimellä. Satakunnan Museon kokoelmat.

Edellisten tyylikausien blogikirjoituksiin voit tutustua tästä: keskiaika (n. 1150-1550), renessanssi (1400-1660), barokki (n. 1660-1730), rokokoo (1730-1775/1750-1780), kustavilaisuus (n. 1775-1810), empire (n. 1810-1830), biedermeier (n. 1830-1850), kertaustyylit (n. 1850-1900) ja jugend (n. 1890-1910).

Tyylihistoriaa keskiajasta modernismiin: Jugend (n. 1890-1910)

Blogisarjassamme 'Tyylihistoriaa keskiajasta modernismiin' esittelemme Suomen tyylikaudet ja niihin ajoittuvia esineitä Satakunnan Museon kokoelmista. Tyylikausia on yhteensä yksitoista, ja julkaisemme yhden tyylikauden kerrallaan, kolme joka viikko. Nyt esitysvuorossa on jugend.

Jugend

Kertaustyylien vastapainoksi syntyi 1890-luvulla erityisesti arkkitehtuurissa, taideteollisuudessa ja taiteessa vallinnut moderni tyylisuunta, jonka saksankielinen nimi oli peräisin Die Jugend -aikakauslehdestä. Jugendina tyyli tunnettiin myös Ruotsissa ja meillä. Ranskassa siitä käytettiin nimitystä l’art nouveau ja Englannissa modern style. Tyyli pohjautui englantilaisten William Morrisin ja John Ruskinin uudistusliikkeen ideoihin mm. pyrkimyksessä kokonaistaideteokseen, rakennuksen ja sisustuksen harmoniaan. Arvostettua olivat aidot materiaalit, tarkoituksenmukaisuus, työn korkea laatu ja käsityö. Jugendille tyypillisiä piirteitä olivat tyylitelty kasvi- ja eläinornamentiikka, kaariviivat, voimakas liike ja epäsymmetrinen muotokieli. Tyyli sisälsi laajan kirjon eri ilmaisutapoja.

Kansallisromantiikka

Suomessa jugend sai raikkaan kansallisen ilmeen. Meillä se liittyi läheisesti kansallisromantiikkaan, jonka lähtökohtana oli kaikkialla Euroopassa 1800-luvulla virinnyt kiinnostus oman maan menneisyyteen. Suomessa tärkeimmiksi virikkeitten antajiksi nousivat Kalevala ja karelianismi. Täkäläisen tyylin kuvioaiheet olivat suorempia ja jäykempiä kuin eurooppalaistyylisen jugendin. Koristeaiheet otettiin suomalaisesta luonnosta. Suosittuja olivat mm. käpy, pöllö, orava ja karhu yhdistettyinä karjalaiseen reunaornamentiikkaan. 

Jugendin tyyli yhdistyi lähes kaikkeen arkiseenkin käyttötavaraan. Almanakassa vuodelta 1906 esiintyy tyypillistä jugendin värimaailmaa ja kasvikoristeaiheita, ja seinäkalenteria vuodelta 1911 koristaa kansallisromanttinen maalauskuva metsä- ja järvenrantamaisemasta. Satakunnan Museon kokoelmat.

Suuren suosion saavuttanut Suomen paviljonki vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyssä antoi hyvän kuvan maamme omaleimaisesta kansallisromanttisesta jugendista. Paviljonki oli usean eri alan taiteilijan laatima kokonaistaideteos, joka toi pienen, olemassa olostaan taistelevan maan kansainväliseen tietoisuuteen. Näyttelyosasto myös vaikutti tulevaan kotimaiseen suunnitteluun.

Rakennustaide

Akseli Gallén-Kallelan Ruovedelle 1894 rakennuttama Kalela, jonka esikuvana oli rikkaasti koristeltu karjalaistalo, näytti suuntaa kansallisromanttiselle rakennustaiteellemme. Tyylin merkittävimmät luomukset olivat Lars Sonckin sekä arkkitehtitoimisto Gesellius, Lindgren & Saarisen piirtämiä jyhkeitä kivirakennuksia. Rakennustaiteessa jugendin suosima epäsäännöllisyys näkyi niin, että rakennus ikään kuin ”kasvoi” paikalleen maaperän muotoa mukaillen. Ahtailla kaupunkitonteilla epäsymmetrisyyttä oli korostettava esim. tornien, ikkunoiden ja koristeiden sijoittelulla.

Pietniemen Vanhakartanon linnamainen päärakennus on valmistunut vuonna 1903 arkkitehti Usko Nyströmin piirustusten mukaan (rakennuksen päädyssä on rakennusvuosiluvut 1902 (-) 1903). Rakennuksessa on piirteitä kansallisromantiikasta ja jugendtyylistä. Rakennusta ympäröi laaja puisto. Nykyään kartano on yksityisomistuksessa. Mustavalkoinen kuva on otettu vuonna 1979. Kuvaaja: Jalo Porkkala, Satakunnan Museon kuvakokoelmat.

Kuvanveistäjä, paroni Emil Cedercreutz jonka taiteilijahuvila Ilmilinna valmistui Köyliön Ilmijärven rannalle vuonna 1905. Muodikkaan jugend-tyylisen rakennuksen oli suunnitellut arkkitehti Gustaf Strengell. Parivaljakon vetämissä vaunuissa istuu paroni itse, kuskina on Vihtori Vind. Kuva noin vuodelta 1910. Kuvaaja: Emil Kustaa Klint, Satakunnan Museon kuvakokoelmat.

Porissa Antinkadulla sijaitseva Lipsasen kiinteistö. Talon suunnitteli arkkitehti Otto Von Zalsen. Kuvaaja: Petri Aura, Satakunnan Museon kuvakokoelmat.

Suomen yhdyspankin rakennus osoitteessa Hallituskatu 3, Pori. Talo on alun perin rakennettu v. 1856-57, mutta se uudistettiin jugendtyyliseksi vuonna 1907 arkkitehtitoimisto Fagerholm & Nordmanin piirustusten mukaan. Valokuva on otettu todennäköisesti uudistuksen valmistumisen aikoihin, noin vuoden 1910 kieppeillä. Kuvaaja tuntematon, Satakunnan Museon kuvakokoelmat.

Kultaseppä Isak Sahan asuin- ja liikerakennus osoitteessa Antinkatu 13, Pori kuvattuna 1910-luvulla. Julkisivun suunnittelivat arkkitehdit Fagerholm & Nordman vuonna 1911. Kuvaaja: Sven Raita, Satakunnan Museon kuvakokoelmat.

Nybergin (tai Widbomin) taloksi kutsuttu kivirakennus, joka sijaitsi nykyisellä Hallituskadulla Porissa. Porin Kauppatorin Apteekin omistaja, apteekkari Gösta Widbom rakennutti talon vuonna 1912, ja sen suunnitteli porilainen arkkitehtuuritoimisto Fagerholm & Nordman. Valokuva on otettu vuonna 1912 talon valmistumisen aikoihin. Nybergin talo purettiin vuonna 1977. Kuvaaja: John Englund, Satakunnan Museon kuvakokoelmat.

Porin keskustassa sijaitseva Cygnaeuksen koulu sen valmistumisen aikoihin vuonna 1912. Koulurakennus edustaa jugendtyyliä, ja sen suunnitteli arkkitehti Usko Nyström. Kuvaaja: John Englund, Satakunnan Museon kuvakokoelmat. 

Suunnittelun pohjana käytettiin graniittia ja puuta, joilla oli myös kansallisesti merkittävä symboliarvo. Tyylillisiä ja teknisiä ideoita haettiin maamme keskiaikaisista kivilinnoista ja -kirkoista sekä kansanomaisesta puuarkkitehtuurista. Ihanteena oli arkkitehtoninen kokonaisuus huonekaluja, valaisimia ja tekstiilejä myöten.

Ruokasali, jossa huonekalut, esineet ja sisustus muodostavat tyylipuhtaan jugendkokonaisuuden. Ylähyllyillä koreilevat täpläkuvioidut keramiikkalautaset saattavat olla Iris-tehtaan tuotantoa. Satakunnan Museon kuvakokoelmat.

Apteekkari Sunbblomin jugendkodin ruokailusalin ikkunoita, Länsipuisto 20, Pori. August Krookin arkkitehtitoimisto suunnitteli rakennuksen lisäosat. Kuvaaja: Seppo Huovinen, Satakunnan Museon kuvakokoelmat.

Sisänäkymä apteekkari Sunbblomin jugendkodin ruokailusalista vuonna 1912. Kuvaaja: John Englund, Satakunnan Museon kuvakokoelmat.

Toinen Englundin vuonna 1912 ottamista näkymistä apteekkari Sunbblomin jugendkodin ruokailusalista. Kuvaaja: John Englund, Satakunnan Museon kuvakokoelmat.

Taideteollisuus ja käsityöt

Kansallisromantiikka oli korkeatasoisen taideteollisuuden aikaa. Tyylin kehitykseen vaikutti suuresti Gallén-Kallela, jonka monipuoliseen taiteelliseen tuotantoon kuuluivat myös tekstiilit, huonekalut sekä puuleikkaus- ja metallityöt. Vaikka Porvoossa toimineen Iris-tehtaan pääsuunnittelijat eivät olleetkaan syntyperältään suomalaisia, edustivat Louis Sparren huonekalut ja A.W. Finchin muotoilema Iris-keramiikka täkäläistä kansallisromantiikkaa parhaimmillaan. Myös Arabian tuotantoon kuului suomalaista jugendia kuten Saarisen ja Lindgrenin suunnittelema näyttävä Fennia –sarja. Nuutajärven lasitehdas valmisti korkeatasoisia art nouveau –tuotteita. 

Korvallinen koristekulho Iris-tehtaan tuotantoa. Iris-tehdas oli toiminnassa vain lyhyen aikaa vuosina 1897-1902, mutta ehti saada kansainvälistä huomiota tuotteillaan, jotka olivat esillä myös Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900. Punasavista vihreäksi lasitettua kulhoa valmistettiin myös samalla kuvioinnilla tummansinisellä lasitteella tehtynä. Kulhon suunnitteli Alfred William Finch. Satakunnan Museon kokoelmat.

Kannellinen suurehko munakulho myöskin Iris-tehtaan tuotantoa. Punasavea, joka on lasitettu tummansiniseksi - samaa kulhoa valmistettiin myös metsänvihreällä lasitteella, jossa oli samanlaiset valkeat täpläkuvioinnit. Kulhon suunnitteli A. W. Finch. Satakunnan Museon kokoelmat.

Österberg & L:n valmistama metallinen kahvikannu 1900-luvun alusta, jota on käytetty Porissa. Satakunnan Museon kokoelmat.

Huonekalujen puuleikkauskoristeissa käytettiin kansallisromantiikan kuvioaiheita. Jugendin muotokieli näkyi käsinojien keveänä kaartumisena, tarkoituksenmukaisuus funktionalismia enteilevänä muodon pelkistymisenä ja mukavuus korkeiksi pehmustettuina istuimina. Verhoiluissa suosittiin raidallisia plyysejä sekä kirjottuja villakankaita. Kuvioaiheitten tapaan myös väritystä hallitsi luonto. Suosituin väri verhoilukankaissa ja muissakin sisustustekstiileissä oli vihreä. 

Vasemmalla oleva koristeveistoksin kuvioitu jugendtuoli on peräisin Luvialta - sen alkuperäinen vihreä maalipinta on pahoin kulunut. Oikealla oleva jugendtuoli pelkistettyine linjoneen kuului kirjailija Maila Talvion kodin Satakuntasalin kalustoon. Mailan Satakuntasali on rakennettu uudestaan museomme perusnäyttelyyn, jossa tuoli on samaan kalustoon kuuluvan puusohvan kanssa näytteillä.

Kuviollisella plyysillä verhoiltu nojatuoli on osa kalustekokonaisuutta, johon kuuluu kahden nojatuolin lisäksi sohva, neljä pikkutuolia ja pöytä. Peräisin Porista. Satakunnan Museon kokoelmat.

Tuoli vastaavasta kalustekokonaisuudesta, myös peräisin Porista. Vaikka tämä kalusto on puuosien linjoiltaan ylläolevaa yksinkertaistetumpi, on myös sen plyysikangasverhoilu väritykseltään ja tyyliltään samanlaista. Allaoleva sohva kuuluu tuolin kanssa samaan kalustoon. Satakunnan Museon kokoelmat.

Ylläolevan tuolin kanssa samaan kalustoon kuuluva korkeaselkäinen sohva. Satakunnan Museon kokoelmat.

Muodoltaan turkkilaistyylinen ottomaani on saanut ylleen jugendtyylisen verhoilun. Se on alun perin kuulunut Hotelli Otavan sisustukseen vuosisadan vaihteessa Porissa. Ottomaani on esillä perusnäyttelyssämme, Satakunnan Museon kokoelmat.

Vetolaatikollinen ompelupöytä 1900-luvun alusta Porista. Satakunnan Museon kokoelmat.

Uuninedusvarjostin 1890- ja 1900-lukujen taitteesta Porista. Punaruskealle villakankaalle on kirjottu silkkilangoin tyypillinen jugendin kukka-aihe. Puuosat ovat maalattu mustiksi. Satakunnan Museon kokoelmat.

Porissa käytetyn kookkaan, kuparisen kattovalaisimen pakotuskuvioinnin pöllö oli suosittu koristeaihe kansallisromantiikan aikaan. Valaisin on Porista. Satakunnan Museon kokoelmat.

Kattovalaisin, joka runko on messinkiä, ja kankaisen varjostimen alla roikkuu rivistö lasihelmistä punottuja koristeita. Vuosisadan vaihteesta, käytetty Porissa. Satakunnan Museon kokoelmat.

Tyylitelty jugend-kattokruunu. Muotoillut maitolasikuvut tuovat mieleen kävyt. Peräisin Porista. Satakunnan Museon kokoelmat.

Kaksiosainen keraaminen lasitettu kukkapylväs klassista jugend-tyyliä. Pylvään yläosassa olevan maljan saa tarvittaessa erikseen maljakoksi tai ruukuksi vaikka pöydän päälle. Satakunnan Museon kokoelmat.

Suomen Käsityön Ystävien yhdistys elvytti maan vanhaa kudontaperinnettä. Käsityön Ystävien malliston taidetekstiilit olivat arvokas osa suomalaista jugendia. Myös muita myyntimallistoja käytettiin ahkerasti ja monissa kodeissa kansallisromantiikka näkyikin selvimmin emännän kirjomina tai kutomina koristetekstiileinä.

Oikealla Akseli Gallen-Kallelan suunnittelema Liekki-ryijy Maila Talvion kodin Satakuntasalista. Ryijyn valmisti Suomen Käsityön Ystävät. Vasemmalla oleva Liekki-ryijystä mukailtu penkkiryijy on kuulunut Satakuntasalin penkille; se lienee uniikki mukaelma, sillä sille ei ole löytynyt vastaavaa. Ei tiedetä ketä se on suunnitellut ja toteuttanut, mutta sen koko on selvästi mukautettu huoneen penkin kokoon joten nähtävästi on haluttu luoda jotakin alkuperäiseen Liekki-ryijyyn sopivaa. Molemmat ovat esillä perusnäyttelyssämme Satakunnan Museossa.

Gallen-Kallela ei ollut ainoa suunnittelija, jota liekkiteema kiehtoi. Ilona Jalava suunnitteli tämän 'Tulenliekki'-nimisen ryijyn vuonna 1905. Ryijy on valmistettu ohjemallin mukaan kotona Merikarvialla 1900-luvun alussa. Satakunnan Museon kokoelmat.

Valikoima erilaisia jugend-tyylisiä keinutuolinmattoja Porin seudulta. Kaikki ovat valmistettu 1900-luvun alussa kotikäsitöinä. Satakunnan Museon kokoelmat.

Kaksi käsintehtyä kirjottua sisustustyynyä vuosisadan vaihteesta. Samantyyliset jugendtyynyt edustavat sisustuksen värimuodin ääripäitä. Ylempi vaaleampi tyynyistä on kuulunut vuorineuvos Juséliuksen kotiin, ja tumma tyyny on toisaalta Porista. Satakunnan Museon kokoelmat.

Itsetehty rasia miesten irtokauluksien säilyttämiseen. Rasia on tehty päällystämällä tukevasta pahvista leikattu muoto kirjaillulla pellavakankaalla. Se on valmistettu Porissa 1900-luvun alkuvuosina. Satakunnan Museon kokoelmat.

Käsipeilin kuparisen kehyksen pakotuskuviona on art nouveau-tyylistä lehti- ja köynnösornamentiikkaa sekä hiuksiaan kampaava naisfiguuri. Satakunnan Museon kokoelmat.

Kuparinen pakotuskohokuvioitu valokuvakehys, jossa tyylitellyt kukkakuviot. Satakunnan Museon kokoelmat.

Valokuva-albumi, jonka tekonahkaisiin kansiin on kohokuvioitu kukka-aihe. Albumin paksujen pahvisten sisälehtien ulkoreunat on kullattu. Satakunnan Museon kokoelmat.

Edellisten tyylikausien blogikirjoituksiin voit tutustua tästä: keskiaika (n. 1150-1550), renessanssi (1400-1660), barokki (n. 1660-1730), rokokoo (1730-1775/1750-1780), kustavilaisuus (n. 1775-1810), empire (n. 1810-1830), biedermeier (n. 1830-1850) ja kertaustyylit (n. 1850-1900).